Heidillä, 43, on yli 500 My Little Ponya ja jopa ponitatuointi: ”Olen se tylsä täti, jonka My Little Ponyilla ei leikitä”

”Neljävuotiaana sain lahjaksi Apple Jack -nimisen My Little Ponyn. Siitä syttyi rakkauteni muoviponeihin. Apple Jack on ollut alusta asti suosikkini, ja olen vuosien varrella keräillyt siitä kaikki mahdolliset versiot. Nykyinen kokoelmani olisi pikku-Heidin absoluuttinen taivas.

Aktiivisesti aloin keräillä poneja 2000-luvun alussa, kun aloin opiskella ja kiertelin paljon kirppiksiä. Kerran satuin bongaamaan Sugar Berry -nimisen ponin, josta olin haaveillut lapsena. Sen jälkeen silmä alkoi etsiä poneja ja kokoelma kasvaa.

En tiedä tarkalleen, kuinka monta My Little Ponya minulla on. Lopetin laskemisen viidensadan kohdalla, kun en osannut enää päättää, laskenko jokaisen ponin erikseen vai saman ponin eri versiot yhdeksi. Eri ponit valmistetaan hieman eri tavalla. Joskus erona voi olla väri, pahimmillaan vain kavionpohjassa oleva teksti. Siksi minulla on samasta ponista esimerkiksi Hong Kongissa, Italiassa, Kreikassa ja Argentiinassa valmistetut mallit.

Keräilen pääasiassa Hasbro-leluvalmistajan ensimmäisiä My Little Ponyja, niin kutsuttuja G1-malleja, joita valmistettiin 1980- ja 1990-luvuilla. Suurimman osan olen löytänyt kirpputoreilta Suomessa ja ulkomailla. Ostelen poneja välillä myös muilta keräilijöiltä esimerkiksi Facebookin kautta. Yksi poni kustantaa keskimäärin 20 euroa. Siitä voi laskea, kuinka paljon rahaa harrastukseen on mennyt. Olen välillä tehnyt kokopäivätyön ohella osa-aikatöitä, jotta saisin hieman lisärahaa poneihin.

Toisin kuin monet luulevat, kaikki vanhat mummolan vintiltä löydetyt My Little Ponyt eivät ole arvokkaita. Suurin osa on arvoltaan 4–10 euroa, ja vain harvoin sekaan eksyy helmiä. Kerran minulla kävi aivan satumainen tuuri: löysin harvinaisen pienen Baby Ponyn maasta. Se oli hautautunut sadevesiränniin roskien alle eikä kukaan vaikuttanut kaipaavan sitä. Poimin ponin taskuun, ja koko kävelymatkan autolle oli pakko hypistellä sitä, jotta uskoisin, että poni on tosiaan olemassa.

Olen se tylsä täti, jonka poneilla ei saa leikkiä. Siihen on kaksi syytä. Vanhojen ponien muovissa on haitallisia aineita, joita ei nykyään suositella lapsille. Toiseksi minulla on tapana laittaa ponien hännät ja harjat näteiksi ennen kuin siirrän ne vitriiniin, enkä halua, että niitä sotketaan. Siskon- ja veljenlapset ovat jo hyväksyneet asian, mutta haluavat silti välillä mennä vain katselemaan kokoelmaa.

Poneissa kiehtoo niiden iloinen lapsen maailma, johon en osaa kuvitella murheita. Vaikka uutisissa kerrotaan sodasta ja työttömyydestä, tähän sateenkaarimaailmaan kuuluu vain hattaraa ja hyvää oloa. Värikylläisyyttä on lähes hypnoottista katsella.

My Little Ponyt näkyvät tyylissäni. Minulla on ponitatuointi käsivarressa, hiukseni on värjätty värikkäästi ja käytän paljon itse ompelemiani My Little Pony -vaatteita. Työskentelen erityisluokanopettajana, ja tyylini ilahduttaakin usein lapsia. He yllättyvät siitä, miten ikionnellinen ope voi olla viikonloppuna ompelemastaan ponimekosta.

Nyt vitriinit alkavat olla täynnä ja kokoelma niin suuri, että ostelen poneja harvakseltaan. Viimeksi sain niitä synttärilahjaksi puolisoltani. Ponit ovat seuranneet häntä koko suhteemme ajan, mutta hän ei ole koskaan sanonut, että ne pitäisi laittaa laatikkoon tai lukkojen taakse. Päinvastoin: hänetkin on valjastettu ponijahtiin.