Hanna kunnosti hometalon valmiiksi puolisonsa kuoleman jälkeen: ”Remontti oli osa surutyötäni”

Vuorivillan muovia kosteussulkuna, kosteusvaurioita, hometta, rakenteissa luikertelevia matoja.

Tällaisen löydön oululainen Hanna Karjalainen teki vasta ostamansa omakotitalon yläkerrasta repiessään vanhoja tapetteja uuden tieltä kuusi vuotta sitten. Ilo uudesta kodista vaihtui hetkessä tyrmistykseksi.

1960-luvun lopulla rakennettu punainen puutalo oli ollut juuri sellainen, josta Hanna puolisonsa Karin kanssa oli haaveillut. Vanha puolitoistakerroksinen talo, rauhallisella tutulla alueella Oulun Myllyojalla, lähellä lasten koulua.

Perheen airedalenterrieri Mere on kaikkien kaveri. Hanna Karjalaisella on jo mielessä uutta tulevan varalle. Heti, kun lumet sulavat, pihalle ilmestyy multakuorma. Terassi ja pihakeittiö ovat nekin suunnitelmissa.

Heti ensikäynnillä talo oli tuntunut kodilta.

Pariskunnan oli tarkoitus tehdä kolmen viikon aikana pientä pintaremonttia ja muuttaa sitten uuteen kotiin.

– Se suunnitelma jäi. Emme ehtineet edes kantaa tavaroita sisään. Muuttopuuhien sijaan talossa alkoikin toinen aiempaa perusteellisempi kuntokartoitus, Hanna, 41, muistelee.

Kartoituksessa talon yläkerrasta, kattorakenteista ja alakerran lattian alta löytyi myrkyllisiä home­itiökasvaimia. Kuntokartoittaja arvioi remontin hinnaksi 80 000 euroa.

Talon väri muuttui punaisesta keltaiseksi. Vanha väri olisi muistuttanut raskaista alkuajoista.

Inho kääntyy unelmaksi

Hanna inhosi koko taloa. Vuoden ajan hän pyöräili talon ohi aamulla mennessään kouluun ja toistamiseen iltapäivällä palatessaan kotiin.

– Home haisi pyörätielle asti. En halunnut käydä edes tontilla, sairaanhoitajaksi opiskellut Hanna kertoo.

Pitkän neuvottelun jälkeen Karjalaiset ja talon edellinen omistaja pääsivät sopuun hyvityksestä. Edessä oli iso remontti. Hannan piti karistaa inho, päästää irti pettymyksestä ja suunnata ajatukset päämäärään, omannäköiseen unelmien kotiin.

– Ammensin motivaationi lapsista. Heille piti saada koti, Hanna sanoo.

Kodin tiilimuuri on jäänne vanhasta talosta. Kuparilammentie 33 on ollut aikoinaan sen osoite.

Kahden vuoden ajan Karjalaisten elämä oli talon purkamista ja uuden rakentamista. Vanhasta jäi pystyyn vain kivijalka, muuri ja 13 kantavaa parrua.

Narkolepsian vuoksi työkyvyttömyyseläkkeellä ollut Kari teki vointinsa mukaan pitkää päivää. Hanna työskenteli yöhoitajana, opiskeli päivät ja ahkeroi illat rakennuksella.

Rahat olivat tiukalla. Paris­kunta haki remonttiin avustusta Oulun kaupungilta. Lisäksi Hanna pyysi rakennusmateriaalia valmistavilta yrityksiltä lahjoituksia. Osa vastasi ja auttoi.

Vähitellen tuli myös valmista. Kolme vuotta ostohetkestä perhe pääsi muuttamaan talon alakertaan. Mikään vaaleassa maalaisromanttisessa sisustuksessa ei muistuttanut vanhasta.

Tytär sai oman huoneen, poika nukkui olohuoneessa ja vanhemmat ruokailutilassa. Ensimmäiset viikot perhe laittoi ruokaa pihalla työmaakontissa, kunnes keittiökin valmistui.

Viimein ilmoille pääsi helpotuksen huokaus. Remontin loppu häämötti jo.

– Muuttohetkellä yläkerta tosin oli vielä remontoimatta. Rakentamisen tahtikin hidastui, kun pääsimme muuttamaan. Olimme molemmat tiukan rutistuksen jälkeen hyvin väsyneitä, Hanna kertoo.

Yllättäen yksinhuoltajaksi

Huhtikuinen päivä vuonna 2021 oli aurinkoinen. Hanna naputteli aamupäivällä alakerrassa tieto­koneellaan lopputyötään ylempää ammattikorkeakoulututkintoa varten. Talossa oli hiljaista.

Vähitellen Hanna alkoi ihmetellä, missä Kari on. Hän lähti etsimään miestään ja löysi tämän elottomana yläkerrasta. Täysin yllättäen Kari oli kuollut.

– Lääkäri määräsi minulle rauhoittavia. En kuitenkaan pystynyt syömään niitä. Ajattelin, että en vain voi olla ja maata, kun on lapset. Päätin, että minun pitää tuntea kaikki tunteet, Hanna kertoo.

Hetken Hanna mietti talon myymistä, mutta kolmantena päivänä Karin kuoleman jälkeen hän lähti siskonsa kanssa rautakauppaan ja osti lautatavaraa alakerrasta yläkertaan vieviä portaita varten.

Askelmia sirkkelöidessään Hanna tunsi, kuinka Kari oli vieressä neuvomassa: ”Älä katkaise nopeasti, vaan nätisti ja siististi.”

– Karin eläessä opastaminen ärsytti, mutta nyt yritin tarkkaan muistella, miten hän olisikaan tehnyt ja sanonut, Hanna kertoo.

Askelma kerrallaan Hanna jatkoi yhdessä aloitettua projektia. Portaat saivat pintaansa heleillä väreillä maalatun räsymattokuvion. Värit Hanna valitsi yhdessä tyttären kanssa.

Viikon kuluttua kuolemasta Hanna ja lapset palasivat kotiin Hannan siskon luota.

– Päätimme tuolloin yhdessä, että selviämme tämän päivän. Sitten viikon, kuukauden.

Hanna on maalannut yläkertaan vieviin portaisiin iloisen räsy­matto­kuvion. Perhe kutsuu rappusia vaahto­karkki­portaiksi.

Paluu kotiin on tuntunut niin Hannasta kuin lapsista hyvältä ratkaisulta. Isä ja puoliso tuntuu olevan sillä tavoin lähempänä. Katse kiinnittyy tämän tästä seinään tai listaan, jonka Kari on ruuvannut tai nakutellut paikoilleen.

Hannalle remontin jatkaminen on ollut terapiaa. Omin käsin tehdessä hän on tehnyt samalla sekä surutyötä että rakentanut kesken jäänyttä unelmaa valmiiksi. Portaiden jälkeen Hanna on rakentanut valmiiksi yläkerran makuuhuoneen, saunan, pihaportin, maalannut alakerran lattian, viimeistellyt lasiverannan ikkunat…

– Paljon olen tehnyt itsekseni, mutta monesta hommasta en olisi yksin selvinnyt, Hanna kertoo.

– Karin kaverit ovat tulleet auliisti auttamaan, kun vain olen pyytänyt. Talkoilla levytimme yläkerran makuuhuoneen seinät. Samoin he tekivät terassin portaat. Ja monet kerrat olen soittanut ja kysynyt neuvoa. Apu on liikuttanut ja lämmittänyt.

Hannan mukaan Kari oli rakastettu ja pidetty mies. Isänä hän oli huolehtivainen ja lämmin. Lapsille oli aina aamupala, lounas ja välipala valmiina. Isä oli myös aina paikalla kuuntelemassa.

– Eikä mennyt päivääkään, etteikö hän olisi muistanut jotenkin kehua ja kannustaa minua.

Hyvä puoli perusteel­lisessa remontissa on ollut se, että talosta sai tehdä omannäköisensä. Remontissa esimerkiksi keittiön paikka siirtyi.

Uusi työ ja rakkaus

Vajaa vuosi Karin kuoleman jälkeen talo on kutakuinkin valmis. Hannan lopputyö sen sijaan on yhä kesken. Hän ei ole kyennyt avaamaan opinnäytettään sitten viime huhtikuun.

Tammikuussa Hanna aloitti pitkän sairausloman jälkeen uudessa työssä. Vielä viime huhtikuussa hän työskenteli yksikön johtajana vanhusten hoivakodissa. Nyt hän on työkokeilussa Oulun ammattikorkeakoulussa sosiaali- ja terveysalan opettajana.

– Hoivakodissa kuolema on jokapäiväinen vieras. Oman menetykseni jälkeen en enää kyennyt kohtaamaan kuolemaa ammatillisesti, Hanna sanoo.

Uudesta työstään Hanna on innoissaan. Opettaminen on ollut hänen haaveensa jo pitkään.

Seinälle Hanna on kerännyt voimanaisten kuvia Frida Kahlosta Tove Janssoniin.

Aika ilman Karia on myös tiivistänyt pientä perhettä. Hanna kertoo tutustuneensa lapsiinsa entistä syvemmin. Suru ja päivästä toiseen selviäminen on yhdistänyt. Sairauslomalla on myös ollut aikaa. Aiemmin lapsista huolehtiminen oli jäänyt paljolti Karin vastuulle, kun Hanna tienasi ja opiskeli.

Menetys on myös opettanut näkemään hyvää ja kaunista pienissä arkisissa asioissa. Parasta on ihan tavallinen arkinen elämä lasten kanssa.

– Kuluneet kuukaudet ovat olleet hyvin raskaita lapsille. He ovat pärjänneet hienosti ja hoitaneet koulunsa oma-aloitteisesti. Tunnen olevani kuin lottovoittaja, kun minulla on tällaiset lapset.

Hannan elämässä on myös uusi ihminen. Äitinsä yksitoikkoiseen ja yksinäiseen elämään kyllästynyt tytär kehotti Hannaa lataamaan puhelimeensa deitti­sovelluksen. Pian sovellus yhytti yhteen Hannan ja hänen vuosikymmenten takaisen nuoruudenrakkautensa.

– Vastoinkäymisten jälkeen minusta tuntuu siltä, että meillä on hyvä olla. Elämässä on taas väriä, haaveita ja rakkautta.