Kiemuraisten teiden päässä, aivan Kustavin kaukaisimmassa niemenkärjessä mökkivieras otetaan vastaan näyttävästi. Kun auto on saatu parkkiin alapihalle, ylempää kalliolta rymistää karvakas vastaanottokomitea: neljä berninpaimenkoiraa. Joka puolella vilistää kuonoja ja heiluvia häntiä, kun monikymmenkiloiset koiranjötkäleet tervehtivät tulijaa ystävällisesti tuuppien ja haukahdellen.

– Rento, Viljo, Bella, Namu, riittää kiitos, koirien emäntä Maarit Haapasaari huikkaa.

Bernit jolkottavat kuuliaisesti takaisin mökin edustalle. Aamuaurinko on alkanut jo kuivattaa kalliolle yön aikana laskeutunutta kastetta. Sisäsaariston metsäinen luonto ympärillä on tyyni ja tuoksuva, päivästä on tulossa kaunis.

Mökissä on hiljaista, vaikka kello lähenee jo kymmentä. Hereillä on Maaritin lisäksi ainoastaan hänen miehensä Jari Haapasaari, joka hörppii aamukahvia terassilla.

Kaikki eivät ole täällä lomailemassa. Perheen kaksi nuorimmaista, Veera, 19, ja Valtteri, 18, ovat kesätöissä Kustavin keskustassa. Lähihoitajaksi valmistunut Veera työskentelee vanhusten palvelutalossa ja kokiksi kouluttautuva Valtteri vierasvenesataman ravintolassa. Kolmas lapsista, Ville, on töissä kaupungissa. Kymmenen kilometrin matka mökin pihalta Kustavin keskustaan vie pyörällä polkaisten reilut puoli tuntia.

– On hienoa, että nuorille järjestyi kesätyöpaikat. Näin kuntakin hyötyy kesäasukkaista ja saa lomakaudeksi työvoimaa, Maarit iloitsee.

Pian makuusoppien ovista alkaakin purkautua iltavuoroon lähtevää, tukat pörröisiksi nukkunutta nuorisoa. Viimeisenä perimmäisen kammarin uumenista pihalle pölmähtää mökin varsinainen isäntä, Maaritin isä Veikko Salovaara.

Isällä on tapana juoda aamukahvi terassilla tai huonolla säällä tuvassa. Sen jälkeen hän menee mielellään istuskelemaan tontin korkeimmalla kohdalla olevaan pihakeinuun ja katselee merelle.

Veikko sairastaa Alzheimerin tautia, ja Maarit on hänen omaishoitajansa. Yhteiselo mökillä sujuu hienosti, sillä sairaus ei ole vielä edennyt pitkälle.

– Minä en tee täällä yhtään mitään. Tai voisi sanoa, että tehtäväni on olla keinun keinuttaja sekä koirien ja kissojen rapsuttaja, Veikko nauraa.

Rapsutuksille tuntuukin olevan tilausta. Bernit työskentelevät ammatikseen emäntänsä kanssa muun muassa vanhusten sekä kehitysvammaisten lasten parissa. Työ on vaativaa, ja Maarit on kouluttanut koiransa huolellisesti. Mökillä koirat saavat lomailla ja laiskottelu on ansaittua. Leppoisimmin aika kuluu juuri Veikon kainalossa rapsutuksessa.

Veikko hankki mökin edesmenneen vaimonsa Kertun kanssa 60–70-lukujen vaihteessa. Pariskunnan oli tutustuttanut Kustavin luontoon ystäväpariskunta, joilla oli saaressa kesäpaikka.

Kun Veikko ja Kerttu löysivät sopivan tontin Kustavin kärjestä, haave sai tuulta alleen. Myyjä ei aluksi ollut halukas myymään koskematonta kahden hehtaarin tonttia, mutta suostui lopulta. Kun messuilta löytyi sopiva hirsitalontekijä, rakentaminen saattoi alkaa.

Yllätyksiä alkoi kuitenkin ilmaantua. Myyjä halusi perua kaupan, mihin Veikko ja Kerttu eivät suostuneet. Lopulta kävi ilmi, että myyjä olikin ollut vain osaomistajana tontissa, mistä seurasi oikeustaistelu. Kauppa kuitenkin piti.

– Tämä on vaatimaton mökki, tällaisia oli tapana rakentaa 1970-luvulla. Juomavesi tuodaan kaupungista tai haetaan Kustavin keskustasta, Maarit kertoo.

Mitään tarpeetonta ei ole. Ruoka valmistetaan pienessä keittokomerossa, makuukammareihin mahtuvat juuri ja juuri sängyt sekä säilytettävät vaatteet. Sisällä aikaa vietetään pääosin tuvassa, jossa on ruokapöytä, sohva ja keinutuoli. Televisio tuo ajanvietettä sadepäiviin.

– Makuukammareita on kolme, ja niihin meidän kaikkien on mahduttava jollain tavalla. Oman perheemme lisäksi täällä vierailee usein myös lastemme ystäviä. Sopu sijaa antaa, Maarit nauraa.

Koirat nukkuvat yönsä tuvassa, mutta kissat ovat unipaikkansa suhteen vaativaisempia: heille kelpaa vain sänky. Suosituin paikka löytyy Veikon viereltä.

– Papalla on sänky täynnä misuja. Meidän Lempi onkin joka miehen unelma, tumma ja tulinen, Maarit nauraa kissan astellessa ylhäästi pitkin tuvan lattiaa ja puskiessa ohimennen pöydänjalkaa.

Veikon mukaan kissat ovat kivoja petikavereita.

–Jos nukumme liian pitkään, koiralauma tulee herättämään ja nuolemaan kasvoja, Veikko kertoo.

Mökkeilijät nauttivat eniten ympäröivästä luonnosta. Samalle tontille mahtuu karua kalliorantaa, jylhää petäjikköä ja vihreitä niittyjä. Koirat leikkivät pehmeillä heinämättäillä ja riehaantuvat painimaan. Joskus uintireissuilla vastaan luikertelee kyykäärme. Silloin on parasta vaihtaa rantaa ja jättää kyy rauhaan, sillä kallioisia rantoja riittää koko niemenkärjellinen.

Luonto on saaristossa kaunis jokaisena vuodenaikana. Haapasaaret mökkeilevät keväästä syksyyn, mutta joskus he nauttivat mökkimiljööstään talvellakin.

– Silloin auto pitää jättää tuonne tien alkuun 700 metrin päähän mökistä. Tuomme tavarat pulkalla perille. Koska porakaivo ei talvella ole käytössä, sulatamme pesuvedet lumesta, Jari kertoo.

Jo heti maaliskuulta alkaen Haapasaaret pyrkivät viettämään kaikki viikonloput mökillä. He ajavat kotoa Kaarinasta reilussa tunnissa.

– Minä, mieheni ja isäni muutamme tänne kokonaan jo heti kesäkuun alusta alkaen. Miehelleni nostan kyllä hattua, aika harva haluaisi viettää kesäänsä niin tiiviisti appiukkonsa kanssa. Hän myös huolehtii isästä todella paljon, Maarit kiittelee.

Mökkipaikan hurmaava ilmapiiri syntyy osin juuri siitä, että arvot ovat kohdallaan. Lähimmäisenrakkautta ei säästellä, vaan kaikki elelevät sulassa sovussa ja nauttivat kunnioitusta – niin ihmiset kuin eläimetkin.

Ja asukkaista he, jotka viettävät kesäänsä vain lomaillen eivätkä käy töissä, ottavat ilosta kaiken irti. Kalliolla mäen päällä oleva pihakeinu on leppoisassa liikkeessä suuren osan päivistä.

– Minusta on mukavaa istuskella tässä ja katsella merelle, Veikko sanoo vieressä lepäilevä Viljo-koira seuranaan.

– Lasken niemen ohi ajavia veneitä. Joinakin päivinä niitä kulkee jopa kaksi.