”Kun poikani Zagros ­syntyi, heräsin omaan rooliini ihmisenä ja kasvattajana. Aloin keskittyä enemmän siihen, mitä voisin tehdä maailmassa, johon tämä pieni ihminen oli syntynyt.

Tulin äidiksi nuorena, 20-vuotiaana. Kasvoimme yhdessä. Vaikka vauvan hoitaminen oli haastavaa, oli ihanaa olla kotona hänen kanssaan. Kun katsoin, miten pieni Zagros käveli edeltäni ja kohteli vaikka luontoa tai pieniä eläimiä, opin elämää uudella tavalla.

Nyt Zagros on 16-vuotias ja maailman empaattisin tyyppi. Hän on fiksu, rauhallinen ja pitää syvällisistä keskusteluista. Voin puhua hänen kanssaan mistä vain: sukupuolinormeista, yhteiskunnallisista asioista tai jalkapallosta. Rakastan nuorten näkökulmaa asioihin ja teen töitäkin nuorten parissa.

Välillä otan keskusteluun yhden­vertaisuuteen liittyviä asioita esimerkiksi sukupuolten moninaisuudesta.­ Zagros yrittää olla kohtelias, mutta ­kertoo ilmeellään, että äiti, sä olet niin boomeri. Tällaiset asiat ovat itsestään selviä asioita hänen maailmassaan.

Jos olen tehnyt liian pitkää työviikkoa ja tuskailen, että vielä on nämäkin asiat hoidettavana, Zagros antaa yksinkertaisen neuvon: mitä jos vähentäisit töitä. Sehän on ainoa ratkaisu, vaikka me aikuiset keksimme aina tekosyitä, miksi niin ei voisi tehdä.

Minun pitää muistaa pysähtyä ja kuunnella, miten poikani näkee maailman. Välillä sanon Zagrokselle, että hän on guruni.”

”Äitini Mehnaz opetti, että vapauden eteen on taisteltava. Jo nuorena äiti oli tajunnut, ettei kukaan tule antamaan hänelle vapautta, vaan se on otettava itse. Hän kasvoi Iranissa – valtiossa, joka polkee naisten oikeuksia.

Omalla tavallaan äiti yritti rikkoa sukupuolinormeja kasvatuksessa. Kun minä ja veljeni olimme pieniä, hän oli tarkka siitä, että jokainen tekee hommansa: jos minä tiskasin, veljet viikkasivat vaatteet. Äiti myös opetti meille ruoanlaittoa.

Kun aloin nuorena olla liikaa keit­tiössä ja kokeilla pitkiä reseptejä, hän ei tykännyt siitä ja käski ­minut huoneeseeni opiskelemaan. Hyvä koulumenestys tarkoittaisi ­hyvää uraa.

Äitini kasvatuksessa ei ollut kauheasti tilaa herkkyydelle ja tunteiden näyttämiselle. Ehkä siksi meidän suhteemme oli aiemmin vähän vaikea. Aikuisena olen tajunnut, että kovuus ja vahvuus olivat hänen suoja­mekanismejaan.

Äidin ajatukset ovat muuttuneet. Nykyään hänen mielestään nainen voi olla koulutukseltaan tai ammatiltaan mitä ikinä tahtookaan. Suhteemme on erityinen. Puhumme kaikesta ja käymme ­yhdessä salilla. Tuntuu, että meistä on tullut ystäviä.

Tulimme kurdipakolaisina Suomeen, kun olin teini. Silloin todistin, miten äiti aloitti nollasta. Hän opiskeli uuden kielen ja sillä ammatin ja on tehnyt uran hoitoalalla.

Äidiltä opin, että mikään ei ole mahdotonta. Rakastan sitä, miten äiti mursi mielikuvan, että viisikymppisenä ei voisi enää muuttua ja kehittyä.”

”Kun entinen esihenkilöni Hanna kertoi, että olin tehnyt työni hyvin ja hän halusi jatkaa työsopimustani, romahdin ja aloin itkeä.

Olin tullut töihin lastenoikeus­järjestö Planiin ohjaajaksi. Yhdistyksessä melkein kaikki työntekijät olivat korkeasti koulutettuja ja valta­väestöön kuuluvia ihmisiä, jotka puhuivat itsevarmasti äidin­­kielellään isoista kuvioista isoissa kokouksissa.

Olin epävarma ja mietin, pärjäänkö. Se ärsyttävä Gela otti taas minussa valtaa. Keskityin siihen, mitä en osaa. Jännitän esiintymistä, kun puhun suomea. Kun Hanna halusi keskustella kanssani, olin varma, että olin epäonnistunut jossain.

Itkuinen reaktioni yllätti Hannan. Kerroin, että olin odottanut häneltä päinvastaista viestiä. Sanoin olevani epävarma siitä, voinko ikinä olla asiantuntija ja puhua itsevarmasti muiden edessä.

Hanna kehui minua – ei aurinkoisuuttani tai persoonaani, vaan osaamistani. Hän kertoi, mitkä ovat vahvuuksiani. Tajusin, että hän puhui totta: olin suoriutunut mainiosti.

Hanna alkoi laittaa minut puhumaan isoissa kokouksissa. Hän työnsi minut epämukavuusalueelleni, antoi enemmän vastuuta ja luotti minuun. Nyt olen ollut Planilla viitisen vuotta, ja minulla on siellä arvostettu olo. Olen edennyt urallani, olen suunnittelija ja tiimivastaava.

Hanna näki minussa jotain sellaista, mitä en vielä itse ollut nähnyt.”

”Opettajani Johanna ­katsoi minua silmiin ja ­sanoi luottavansa siihen, että pärjään. Se oli yksi ­elämäni käännekohdista.

Kun minusta tuli pakolainen, menetin vuosia koulussa. Sen alku Suomessa viivästyi ja viivästyi. Lopulta olin jonkin aikaa peruskoulussa, sain välillä vauvan, ja sitten opiskelin lääkealaa ammattikoulussa.

Ennen valmistumistani kerroin opettajalleni, että voisin jatko-opiskella ­sosionomiksi. Halusin tehdä ihmis­läheisempää työtä ja vaikuttaa yhteis­kuntaan. Opettaja vastasi, että kieli­taitoni ei riitä – älä hae, et pärjää. Se oli hänen kannustuspuheensa.

Vain äitini rohkaisi minua hakemaan ammattikorkeakouluun. Pääsin sisään.

Parin kuukauden opiskelun jälkeen huomasin, että sosiaalialalla on ihan oma sanastonsa. Tieteen kieli ja pitkien esseiden kirjoittaminen oli vaikeaa. Minulla on myös lukivaikeus.

Menin ohjaavan opettajan Johannan huoneeseen ja kerroin, että haluan lopettaa opinnot. Kerroin, että minusta tuntuu, että haluan tälle alalle, mutta en ymmärrä kaikkia termejä ja teen kirjoitus­virheitä.

Johanna totesi, että toki kielen pitää olla hallussa, mutta hänestä puhuin ­hyvää suomea. Yksi a-kirjain enemmän tai vähemmän – ei olisi reilua, jos jättäisin sen takia koulun kesken. Johanna sanoi huomanneensa, että minussa oli paljon potentiaalia ja sanottavaa eletyn elämäni kautta. Jäin kouluun ja suoritin tutkinnon.

Jos koko ajan kuulet, että et riitä, alat uskoa siihen. On tärkeää, että kohtaat elämäsi aikana ihmisiä, jotka luottavat sinuun.”

”Minusta tuntuu, että Meeri ja minä olemme syntyneet ­samasta kohdusta. ­Tunnen ja tiedän hänet, hän on aina ollut ja tulee aina olemaan.

Kesti kauan, että sain Suomesta valtaväestöön kuuluvia ystäviä. Meeri Koutaniemen kanssa koin ensimmäistä kertaa syvää ystävyyttä. Kun tapasimme ensimmäisen kerran, se oli kuin olisi katsonut peiliin.

Maantieteellisesti tulemme ihan eri paikoista: minä Iranin Kurdistanista ja hän Kuusamosta. Se, mistä on kotoisin, vaikuttaa usein omaan ystävyyskulttuuriin; siihen miten ollaan, puhutaan ja kosketaan. Ajattelin, että en löydä Suomesta koskaan ihmistä, joka ymmärtää täysin huumoriani. Välillä mietin, että tätä heittoa Meeri ei kyllä tajua – ja ­sitten hän repeää naurusta. Tuntuu, että perheeni lisäksi kukaan muu kuin Meeri ei ymmärrä minua täysin.

Minulle on tärkeää, että hyvän ystävän kanssa voin halata, koskea hiuksia ja sanoa mitä tunnen ilman, että hän pelästyy. Meerikin on täynnä elämää ja rohkea tunteidensa kanssa. Hänen kanssaan mikään ei ole outoa tai överiä.

Olen kuulunut vähemmistöön jokaisessa maassa, jossa olen asunut. Minulle on aina näytetty, että olen ylimääräinen. En ole ollut varma tiedänkö, mitä olla kotona edes tarkoittaa. Silti samaan aikaan minulla on ollut tunne, että ehkä tiedän, miltä se tuntuu.

Meerin silmät ja katse ovat minulle koti. Vaikka kävisin mitä läpi, niissä on aina minulle tilaa.”

”Tätini Hezima ei antanut kenenkään muun lypsää lehmiään ja lampaitaan. Se piti tehdä hellästi ja oikein, ja maitoa ottaa vain sopivasti, jotta sitä jäi niiden vauvoille.

Tätini on täynnä rakkautta, ja kaikki rakastavat häntä. Hän asuu Iranin Kurdistanissa. Kun olin lapsi, meiltä oli hänen kyläänsä parin tunnin matka.

Tätini ei ole käynyt kouluja, mutta hän tietää paljon luonnosta. Kun olin lapsi, hänellä oli isot omenatarhat ja eläimiä. Täti teki kasveista rohdoksia, ja ihmiset kääntyivät niistä hänen puoleensa. Hän oli tosi tarkka siitä, että luontoa kohdellaan kauniisti ja kosketaan varovasti.

Opin tädiltäni, että sisällämme on loputon rakkauden aarre. Kun löydämme sen ja jaamme sitä ympärillemme, yhteytemme itseemme ja koko universumiin vahvistuu. Täti puhui aina myös siitä, miten muita ihmisiä pitää kohdella, ja että kukaan ei ole ylempänä kuin toinen.

Kannan mukanani arvoja, jotka omaksuin tädiltä. Opin häneltä ­kunnioituksen luontoa, ihmisiä ja ruokaa kohtaan. Yritän aina miettiä, miten kohtelen toisia, miten kosken heitä, puhun heille ja vaikka ­miten katson tuntematonta ihmistä metrossa.

Tädiltä opin, että kaikki olennot ovat samanarvoisia ja että muiden kärsimys ei ole irrallaan minusta. Totta kai joskus pitää keskittyä vain omaan elämään, mutta toivon, että en ikinä menetä solidaarisuuden tunnetta muita ihmisiä kohtaan tai sano, että se on hänen ongelmansa.”