”Sellaisena hetkenä se iskee, ikävä, kun olisi yhteinen sarja tai hyvä elokuva katsottavana, eikä sitten olekaan enää toista käpertymässä sohvalle viereen. Tai viikonloppurauhoittumisten äärellä. Ei siinä kaipaa edes mitään ihmeellistä, toisen läsnäoloa vain.

Olen asunut Maijun kanssa kaksin siitä asti, kun hän oli 3-vuotias. Viime kesästä lähtien olen opetellut elämään itsekseni. Onneksi pieni varaslähtö antoi mahdollisuuden totuttautua muutokseen vaiheittain.

Maiju kävi lukion viimeistä kevättä ja täytti 18 vuotta, kun hänelle tuli voimakas halu muuttaa omilleen, Helsingin keskustassa sijaitsevaan kimppakämppään kaverin kanssa. Minä ja Maijun isä olisimme toivoneet ainakin koulun käymistä loppuun kotoa käsin, mutta täysi-ikäistä oli paha toppuutellakaan, ja niin tämä sitten muutti pois kotoa.

Maiju asui omillaan reilun vuoden. Olin samaan aikaan ylpeä lapsesta, joka itsenäistyi ja oli kyllin rohkea lähtemään omaan elämäänsä, mutta samalla tunnepuoli harasi vähän vastaan. Oli kummallista, kun ei yhtäkkiä ollutkaan toista tässä jakamassa päivittäistä arkea. Erosimme Maijun isän kanssa niin kauan sitten, että olin tottunut viettämään kyllä viikonloppuja ja lomia yksikseni, mutta silti minulla oli vaikeuksia tottua tilanteeseen. Kun Maijun kämppis sitten muutti vuoden kuluttua parisuhteen perässä omilleen ja Maiju ilmoitti palaavansa kotiin uutta kotia etsimään, olin vähän tyytyväinenkin.

Etsimme Maijulle uutta kotia nelisen kuukautta. Sellainen löytyi viimein viime heinäkuussa Espoosta, muutaman kilometrin päässä minun kotoani. Nyt kodin laittamisessa oli ihan erilainen tunnelma. Katselimme rauhassa kalusteita ja suunnittelimme yhdessä sisustusta.

Olemme yhteyksissä useamman kerran viikossa videopuheluilla ja viesteillä. Ihailen, miten fiksusti Maiju osaa hoitaa asioitansa. Olen ollut siitä vähän yllättynytkin. Onneksi on sellaisiakin asioita, joissa saan olla vielä äitinä tukena. Muuton yhteydessä esimerkiksi mietimme yhdessä muistettavia asioita, kuten sähkösopimuksia ja vakuutuksia.

Kun toinen ihan oikeasti lähti omaan elämäänsä, eikä näköpiirissä enää ole kotiinpaluuta, olen alkanut rakentaa omaa elämääni uudelta pohjalta.

Välillä tulee suru puseroon ja huoli toisen pärjäämisestä, mutta pyrin pitämään ne tunteet itselläni. Tiedän, miten ärsyttävää olisi tulla paapotuksi ja vahdituksi. Hetkittäin on työlästä pitää itsensä kurissa, mutta harjoittelen.

Etenkin yksineläjälle lapsen poismuutto tarkoittaa sitä, että on otettava vastuu aktiivisena pysymisestä. Enää arkea eivät rytmitä esimerkiksi lapsen koulujutut.

Itsekseen eleleminen tuntuu toisinaan kivalta ja toisinaan kurjalta. Välillä nautin täysillä uudesta vapaudestani olla ja mennä miten lystään.

Haikeina hetkinä työskentelen surullisen luopumisen kanssa ja opettelen irrottamaan itseni tietynlaisesta symbioosista. Pohdiskelen välillä myös sitä, että olenko osannut olla hyvä äiti.

Mutta koska Maiju näyttää pärjäävän niin hyvin, niin kai hän melko hyvät eväät on saanut. Maijun muuttaminen pois lisäsi tarvettani kehitellä itselleni mielekästä tekemistä. Opettelinkin esimerkiksi tubettamaan. Se on kiva, meitä tavallaan yhdistäväkin harrastus, mutta myös jotakin ihan omaa ja uutta tekemistä minulle. Olen vähän kotikissa, mutta muistuttelen itseäni lähtemään myös liikkeelle, näkemään kavereita, museoihin ja vaikka syömään.

Ja välillä on ihan parasta heittäytyä vain sohvalle lukemaan ilman, että kukaan kaipaa minulta mitään.”