Esiliina on keittiömuodin klassikko – kuinka siveyden symbolista tuli juhla-asu ja lopulta arkinen käyttövaate?
Esiliina määritteli vuosituhansia kantajansa sosiaalisen aseman. Sen yhteiskunnallinen ja myös käytännöllinen merkitys hapertui vasta 1960-luvulla.
Esiliina on tyypillisesti naisten asuste. 1800-luvun lopulle saakka se oli tärkeä osa naisten pukeutumista. Esiliina puettiin joka päivä, ja sitä pidettiin kunniallisen ja siveellisen naisen symbolina. Ilman esiliinaa kulkevaa naista pidettiin kevytkenkäisenä.
Esiliinaa on käytetty myös miehisissä töissä. Esimerkiksi sepät ripustivat jo keskiajalla nahkavuodan lenkillä kaulaansa suojautuakseen ahjon ja sulan metallin kuumuudelta.
Suomen vanhimmat esiliinat ovat löytyneet 800–1300-luvun viikinkiajan haudoista. Naisilla oli upeat puvut, joiden ”edustusesiliinoihin” oli kiinnitetty pronssisia spiraalikoristeita.
Esiliinat yleistyivät, kun Juhana Herttuan hovi asettui Turun linnaan vuonna 1556 ja toi tuulahduksia Manner-Euroopan pukeutumisesta. Esiliinat kuuluivat myös herttuatar Katariina Jagellonican garderobiin. Hänellä oli kymmenkunta esiliinaa, joiden materiaalit olivat muun muassa silkkiä ja samettia.
”Katariina Jagellonicalla oli kymmenkunta esiliinaa.”
Aatelisto matki hovinaisia, ja tapa kulkeutui alemmille säädyille. 1600-luvulta 1800-luvun puoliväliin esiliinoilla oli hyvin tärkeä asema.
Esiliinoista näki kantajiensa aseman ja varallisuuden. Aatelisnaisten esiliinojen mallit olivat monimutkaisia, ja niissä käytettiin ulkomaisia kankaita sekä nyplättyjä pitsejä. Varustelu meni niin pitkälle, että 1730-luvulla rajoitettiin ylellisyysasetuksella korukirjailtujen silkkiesiliinojen tuontia.
1800-luvulla esiliina oli yleinen vaatekappale niin naisten arjessa kuin juhlassa. Rahvas käytti arkena yksinkertaisia vyötärölle kietaistuja kankaita, mutta pyhäpäivinä päälle puettiin silkistä ja villasta tai kuviollisista ostokankaista valmistettuja essuja.
1800-luvun lopulla esiliina alkoi menettää hohdokkuuttaan. Sitä käytettiin yhä suojaamaan vaatteita lialta, mutta sitä alettiin pitää alhaisen sosiaalisen aseman merkkinä. Vuosisadan lopulla enää palvelijat, tehdastyöläiset ja maalaisnaiset kulkivat julkisilla paikoilla esiliina yllään.
”Tyttöjen piti saapua kouluun yllään puhdas, silitetty esiliina.”
Tyttöjen elämään esiliina kuului sitä vastoin hyvin kiinteästi, kun kansakouluja alettiin perustaa 1860-luvulla ja etenkin yleisen oppivelvollisuuden säätämisen (1921) jälkeen. Edellytettiin, että tytöt tulivat kouluun puhtaassa, silitetyssä esiliinassa. Valkoisen talousesiliinan ompelusta tuli käsityötuntien vakiotehtäviä.
Kotioloissa esiliina kuului erottamattomasti perheenemännän vaatetukseen 1900-luvun puoliväliin asti. Esiliinalla oli funktionaalinen tehtävä, sillä se suojasi vaatteita sotkeutumiselta kotitöissä.
Malleja oli kolmenlaisia: vyötäröesiliina, lappuesiliina ja arkivaatteita muistuttava takki- tai mekkoesiliina. Tarjolla oli myös valmisessuja; esiliina oli ensimmäisiä vaatteita, joita tekstiilitehtaat ja ompelimot valmistivat sarjatyönä.
Sotavuosina ja pulakaudella esiliinan merkitys kasvoi jälleen. Sillä voitiin suojata harvoja käytössä olevia vaatteita likaantumiselta ja kulumiselta. Kun materiaalipula helpottui, esiliinamuoti muuttui iloisemmaksi. 1950- ja 60-luvuilla suosiotaan kasvattivat värikkäistä printtikankaista tehdyt kotitakit, joita alettiin pestä ajan uutuudessa, pyykinpesukoneessa.
Samoihin aikoihin esiliinat alkoivat menettää merkitystään välttämättömänä ”emännän univormuna” – ja esiliinoja alkoivat käyttää keittiöön ruokaa laittamaan tulleet miehetkin.
