Eron jälkeen Niina osti koko maatilan itselleen: ”Kävelin pihalla ja ajattelin, että uskomatonta, tämä kaikki on nyt minun”
Aurassa asuva Niina Örn, 36, osti eron jälkeen puolisonsa osuuden 200-neliöisestä maalaistalosta ja alkoi rakentaa omannäköistään arkea. ”Tuntui hienolta tajuta, etten tarvitse kenenkään lupaa vuohien hankkimiseen”, Niina sanoo.
Ostimme 1930-luvun hirsitalon kymmenen vuotta sitten silloisen puolisoni kanssa. Se oli ensimmäinen yhteinen kotimme. Kauppaan kuului maalaistalo, erillinen piharakennus ja navetta sekä puolentoista hehtaarin tontti, mutta ympäröivät pellot oli myyty muualle. Maalaismaisema oli lähellä sydäntäni. En ole koskaan aidosti viihtynyt kerrostalossa, koska pidän hiljaisuudesta ja luonnon läheisyydestä.
Erosimme vuonna 2020. Sen jälkeen muutin kahden lapsemme kanssa rivitaloon Turkuun ja laitoimme talon myyntiin. Ajattelin, että huh, en enää ikinä kanna yhtään halkoa tai käytä sisällä villasukkia.
Aloin etsiä meille asuntoa, jonka ostaisin, kun talo on mennyt kaupaksi. Huomasin, että rivitalossa asuminen oli aika tylsää ja kaipasin touhuamista. Uuden asuntoni hakukriteerit olivat melko samat kuin talon, jonka omistin vielä puoliksi eksäni kanssa. Mielessäni alkoi kyteä ajatus siitä, että ostaisin eksän osuuden talosta.
”Vaikka olin päässyt jo erosta ihan hyvin yli, oli talon ostaminen helpotus. Vihdoin tiesin, että tämä on nyt loppuelämän kotini.”
Viiden kuukauden rivariasumisen jälkeen muutin lasten kanssa takaisin taloomme.
Sovimme, että kokeilen talonpitoa yksin ennen lopullista ostopäätöstä. Eniten minua stressasi raha, mutta kun tein tarkat laskelmat kustannuksista, tajusin budjetin riittävän.
Mietin myös fyysistä jaksamista. 200-neliöisen talon pellettilämmitys jännitti, sillä pellettisäiliö täytyy kovilla pakkasilla täyttää käsivoimin monta kertaa viikossa.
Vuoden kokeilun jälkeen tiesin, että pärjäisin. Fiilis oli hieno, kun palasin pankista kotiin koko kiinteistön laina harteillani. Kävelin pihalla ympärilleni katsellen ja ajattelin, että uskomatonta, tämä kaikki on nyt minun. Tunne oli todella voimaannuttava.
Reilu vuosi sitten ajattelin, että voisin hankkia meille lemmikin. Mietin ensin vaatimattomasti marsua, sitten kania. Pihan joutomaa sai haaveilemaan lampaista – ja lampaita googletellessa keksin vuohet.
En tiennyt vuohista mitään, ja minua epäilytti muutenkin, voisinko ottaa eläimiä. Tuntui hienolta tajuta, etten tarvitse kenenkään lupaa hankkiakseni niitä.
Vuohisisarukset Viola ja Minsu muuttivat meille toukokuussa 2023. Saman vuoden syksyllä kaverini kysyi, haluaisinko ottaa rescue-kanoja. Aloin rakentaa kanalaa kiireellä, sillä parvi muutti meille jo seuraavalla viikolla. Nekin ovat lemmikkejä, ja kaikilla on nimet.
Välillä on tehnyt mieli luovuttaa. Viime talvena kovien pakkasten aikaan selkärankareumani paheni ja lämmitysjärjestelmä alkoi reistailla. Myös kanalan lämmöt meinasivat karata ja pelkäsin, että eläimet jäätyvät.
Tuollaisina epätoivon hetkinä luotan siihen, että tilanne menee ohi. Sain lopulta lämmöt palautettua itse.
”Viihdyn eläinten kanssa pihalla, ja menen mieluummin möyhimään kasvimaata kuin jynssään sisällä kodin nurkkia.”
Yksin asuminen vaatii paljon päätöksentekoa, mutta olen oppinut luottamaan intuitioon. Tällaisessa asumisessa on pakko hyväksyä keskeneräisyys, koska voimavarat eivät riitä kaikkeen. Täydellisyyteen pyrkiminen voi aiheuttaa uupumusta. Olen onneksi vähän suurpiirteinen taiteilijaluonne enkä välitä, jos jokin projekti jää kesken.
Maalaistalossa asuminen ei välttämättä tarkoita, että kaiken ajan viettää ulkona, sillä huonolla kelillä myös sisällä riittää tilaa ja tekemistä. En silti halua tuhlata aikaa telkkarin katsomiseen. Viihdyn eläinten kanssa pihalla, ja menen mieluummin möyhimään kasvimaata kuin jynssään sisällä kodin nurkkia. Mieli lepää, kun otan kupin kahvia ja katselen vuohien hauskoja touhuja.
