Eron jälkeen Selina päätti, että haluaa asua loppuelämänsä yksin: ”Olen nyt vähemmän yksinäinen kuin ennen”

Lattia oli pahvilaatikoiden peitossa, ja uusi kotini oli täynnä myös ihmisiä. Kun pizzat saapuivat, kaikki eivät olleet mahtua istuutumaan. Silti olohuone täyttyi iloisesta puheensorinasta.

Kaksi ja puoli vuotta sitten erosin pitkäaikaisesta puolisostani ja lapseni isästä. Lapsi oli silloin kolmevuotias. Muutimme asumaan kahdestaan vuokrakaksioon Tampereen Tammelaan, parin kilometrin päähän kaupungin keskustasta. Puolet ajasta lapsi asuu toisessa kodissaan. Silloin minä asun yksin – lähes ensimmäistä kertaa elämässäni.

Jo muuttoiltana tunsin uudenlaista yhteenkuuluvuutta muiden kanssa.

En kantanut itse yhtäkään laatikkoa kolmanteen kerrokseen. Avuksi saapuneet kaksitoista kaveriani hoitivat homman niin ripeästi, etten yksinkertaisesti ehtinyt. Vuosien jälkeenkin muisto saa minut liikuttumaan.

Osa ystävistä järjesteli tavarat paikoilleen. Keittiöni kaapeissa kipot ja kupit ovat edelleen tismalleen samoilla paikoilla, joille Katerina ne muutto­iltana asetteli.

Toinen ystävä availi pyynnöstäni kylppäritavaroiden muuttolaatikot ja järjesti purnukat paikoilleen. Vakuutin, ettei laatikoista löytyisi mitään häntä järkyttävää. Ystävä avasi ensimmäisen laatikon, ja sieltä löytyi banaani. Nauroimme vedet silmissä.

Jollekin toiselle ajatus ystävästä järjestelemässä kylppärinkaappia voi tuntua liian intiimiltä. Minä haluan ystävyksiini juuri sellaista läheisyyttä, joka yleensä on varattu vain parisuhteisiin.

Ero ydinperhe-elämästä sai minut pohtimaan sekä ystävyyksiäni että romanttisia suhteita uudella tavalla.

Ei enää ikinä parisuhdetta. Seksiä voi harrastaa ilmankin, ja ystäviltä saan kaiken muun. Näin vannoin parisuhteeni päättyessä.

Ydinperheaikoina kolmihenkinen perheemme asui rivitalossa kilometrien päässä Tampereen keskustasta. Soittelin ja viestittelin ystävilleni päivittäin, sillä halusin tehdä töitä ystävyyssuhteiden eteen.

Kodin seinien sisällä tunsin silti olevani irrallaan muista. Osittain se johtui siitä, että asuimme suhteellisen syrjässä, eikä meille ollut helppo poiketa kylään. Pohjimmiltaan kyse on arkeani laajemmasta ilmiöstä: yhteiskunta pitää ydinperhettä suuressa arvossa ja saa samalla perheet kääntymään sisäänpäin.

Kun lapseni syntyi, ydinperhekeskeisyys lävähti saman tien kasvoilleni. Pohdimme lapsen isän kanssa ristiäisten vieraslistaa. Tällaisille juhlille on nimikin, perhejuhla. Termi kertoo, keitä niihin kutsutaan: tuoreiden vanhempien vanhemmat ja sisarukset.

Minusta tuntui tosi pöljältä, että juhlisin elämäni mullistanutta tapahtumaa vain vanhempiemme ja sisarustemme kanssa. He asuvat melko kaukana eivätkä siksi ole mukana arjessamme ystävien tavoin. Päädyimme lähettämään kutsut viidellekymmenelle, jotta saimme mukaan myös ystävät.

Sitten korona-aika sai ihmiset kääntymään vielä tavallistakin enemmän perheisiinsä päin sekä vapaaehtoisesti että virallisten määräysten vuoksi. Ihmiset kertoivat suoraan välttelevänsä kontakteja voidakseen viettää aikaa lastensa isovanhempien kanssa.

Jopa apua on Suomessa tapana pyytää ainoastaan sukulaisilta. Lehtijutuissa ja somepostauksissa perheelliset harmittelevat, kuinka lähellä ei asu lasten isovanhempia, ja nyt he eivät saa apua keneltäkään.

Missä ystävät ovat, huomaan silloin miettiväni.

Hiljattain eronnut taas voi pohtia ääneen, että pelkää jäävänsä yksin loppuelämäkseen. Kerran yksi kaverini sanoi minulle näin. Ihmettelin mielessäni, enkö minä tässä vieressäsi siis ole kukaan.

Pidemmän päälle tällaiset ajattelutavat tuottavat kenelle tahansa erillisyyden tunnetta ja riskin jäädä lopulta yksin.

Jos odottaa yhden ihmisen täyttävän kaikki tarpeet, kasaa parisuhteeseen valtavia odotuksia. Kuitenkin myös muut ihmissuhteet kannattelevat meitä. Innostuksen tai tietyn intohimon voi jakaa joskus parhaiten ystävän kanssa.

Toiseksi parisuhde on kirkkaasti etusijalla, jos tekee aivan kaiken romanttisen kumppaninsa kanssa. Silloin muut suhteet, kuten ystävyydet, jäävät herkästi löyhiksi. Jos parisuhde ajautuu ongelmiin tai päättyy, muita merkityksellisiä suhteita ei ole. Ystäviin ei ole oppinut nojaamaan sen paremmin hädässä kuin tavallisessa arjessakaan.

Toisaalta olin itsekin yli kolmekymmentä, kun ensimmäisen kerran asuin paria kuukautta pidempään ilman kumppania.

Tupakka palaa huulessa, kun Frida maalaa ateljeessaan. Kolmetoistavuotiaana vuokrasin lähi­kios­kil­ta dvd:n, joka mullisti maailmani. Julie Taymorin ohjaama draamaelokuva Frida kertoo taiteilija Frida Kahlon elämästä. Parasta minusta oli Kahlon ja hänen kumppaninsa Diego Riveran asumisjärjestely.

Elokuvassa rakastavaiset asuvat erillään omissa taloissaan. Taloja yhdistää silta. Sitä pitkin he pääsevät nopeasti toistensa luo.

Niihin aikoihin odotin itse malttamattomana, että pääsen muuttamaan lapsuudenkodistani asuntoon, joka olisi vain minun. Saisin itse päättää, kuinka sotkuinen tai siisti haluan milloinkin olla.

Kun muutin lukion jälkeen omilleni, päädyin kuitenkin heti saman katon alle silloisen puolisoni kanssa. Ja kun joitakin vuosia myöhemmin erosimme, muutin parin kuukauden yksinasumisen jälkeen avoliittoon uuden kumppanini kanssa. Myöhemmin sain hänen kanssaan lapsen. Asuimme kolmisin, kunnes vuonna 2022 erosimme.

Yli vuosikymmeneen en pystynyt kyseenalaistamaan yhdessä asumisen normia. En, vaikka Frida Kahlon talo kävikin silloin tällöin mielessäni. Seuraava ajatukseni oli aina raha: on taloudellisesti järkevämpää asua kumppanin kanssa kuin yksin. Kieltämättä yhdessä asuessa sosiaalisuutta saa ihanan helposti. Ennen eroani minäkin tykkäsin käpertyä iltaisin kotisohvalle.

Eron jälkeen olen silti ollut vähemmän yksinäinen kuin monesti noihin aikoihin. Se johtuu siitä, että suhteeni ovat nyt moninaisemmat.

Pienen ruokapöytäni keskellä komeili joulukukkakimppu, jonka olin valinnut huolella lapseni kanssa. Katoin kahvipöytään vegaanisen porkkanakakun. Kokeilin uutta reseptiä, vaikka oli jouluaatto. Kuorrute oli raikas kaveri makealle kakulle.

Pöydän ympärillä istuivat lisäkseni lapseni ja hänen isänsä, eli entinen puolisoni, nykyisen kumppaninsa kanssa. Mukana oli minun kumppanini ja myös kaksi ystävääni, joista toinen oli lupautunut toimimaan joulupukkina myöhemmin illalla.

Vuosi sitten vietimme joulua tällaisella sekalaisella porukalla minun ja lapseni kodissa.

Aatonaattona muutin alkuperäistä suunnitelmaa ja kutsuin mukaan toisen pöytään päätyneistä ystävistäni. Kuulin töissä, ettei ystävällä ollut aatoksi suunnitelmia, joten toivotin hänet empimättä tervetulleeksi meille.

Jos asuu yhdessä kumppanin kanssa, tuskin voi kutsua päivän varoitusajalla vanhaa kaveria joulu­aaton viettoon yhteiseen kotiin. Harva ydinperheessä elävä muutenkaan avaa jouluksi oveaan ystäville.

Eroni jälkeen tajusin, että olin kaivannut jo ydinperheaikoina ystävyyssuhteisiini lisää kumppanuutta, kuten arjen jakamista ja fyysistä läheisyyttä. Yksin asuessa voin vaalia vapaasti kumppanuutta ystävieni kanssa. Olen huomannut selvän eron aiempaan: en ole koskaan tuntenut näin suurta yhteenkuuluvuutta niin suuren joukon kanssa kuin nyt tunnen.

Parisuhteeni päätyttyä sain kerrottua ystävilleni suoraan, että tahtoisin halata joka kerta, kun tapaamme. En halunnut sitoa itseäni puolihuomaamatta uuteen parisuhteeseen vain kosketuksen puutteen vuoksi.

Jos minun pitää käydä tylsistyttävillä asioilla vaikka rautakaupassa, pyydän ystäväni mukaan. Mikä olisi parempaa kuin hoitaa tylsät hommat yhdessä jonkun kanssa? Yhtä mielelläni lähden itse ystävieni seuraksi esimerkiksi verikokeisiin. Toisen arkeen osallistuminen vahvistaa ystävyyksiä siinä missä seurustelusuhteitakin.

Eron jälkeisestä ehdottomuudestani olen joustanut sen verran, että elämässäni on uusi kumppani. Paljon on myös muuttunut entiseen verrattuna. Siinä missä olen lisännyt ystävyyksiini enemmän kumppanuutta, olen myös tahtonut romanttisiin suhteisiini lisää ystävyyttä.

Minulle on tärkeää asua omassa kodissa erillään kumppanistani. Yhtä lailla haluan säilyttää vapauden vaikkapa pitää kotonani isot juhlat koko ystäväpiirille juuri silloin kun tahdon. On ihanaa, ettei minun tarvitse pakottaa introverttiä kumppaniani muuttumaan eri ihmiseksi vain, jotta voin itse elää tahtomaani elämääni. Enhän vaatisi sellaista ystävältäkään.

Romanttiseen suhteeseeni lisää ystävyyttä myös se, että päätin laittaa kaikki tärkeät ihmissuhteeni aidosti samalle viivalle. Oma koti on tässä työssä mitä konkreettisin väline.

Minulla on ystävyydelle olemassa paikka, jossa yhteisestä ajasta ei koskaan tarvitse maksaa erikseen toisin kuin vaikkapa ravintolassa. Kotonani huonekalut ovat vaihtaneet parissa vuodessa paikkaa jo kymmenisen kertaa. Lempitekemistäni on kutsua ystäväni kylään ja laittaa kotia yhdessä uuteen järjestykseen.”