
Maria, 32, osti ensimmäiseksi omistusasunnoksi kartanon maalta: ”Laina on maksettu, kun olen nelikymppinen”
Kun Maria Mäkimattilan perhe muutti 600 asukkaan Ihoden kylään, Maria ei tiennyt, mitä odottaa. ”Huoleni ovat osoittautuneet turhiksi, ja kavereitakin tapaamme jopa enemmän kuin ennen”, hän sanoo.
”Kun mieheni seitsemän vuotta sitten ehdotti muuttoa Ihodeen, kieltäydyn. Luulin, että se on ulkomailla.
Olimme vasta muuttaneet Berliinistä Turkuun. Mieheni oli aloittanut kolmivuorotyöt Uudessakaupungissa. Sinne emme halunneet muuttaa, vaan halusimme hirsitalon järkevän työmatkan päästä. Insinöörimieheni oli piirtänyt Uudenkaupungin ympärille harpilla ympyrän, ja Pyhärannan kuntaan kuuluva 600 hengen kylä, Ihode, osui sen sisään.
”Halusin myös kodin, jossa olisi tilaa ja oma rauha, hyvä sisäilma ja pihaa, jota laittaa ja jossa viettää aikaa.”
Kun olin lapsi, sain juosta vapaana pihalla ja metsissä. Berliinissä asuessamme korostui se, miten vanhemmat olivat jatkuvasti parin metrin säteellä lapsistaan. Halusin lapsilleni turvallisen ja vapaan lapsuuden. Halusin myös kodin, jossa olisi tilaa ja oma rauha, hyvä sisäilma ja pihaa, jota laittaa ja jossa viettää aikaa.
Budjettimme ei ollut suuri, sillä olin jäämässä toista kertaa äitiyslomalle eikä tulevista työkuvioista sen jälkeen ollut tietoa. Kun mieheni sitten löysi hintahaarukkaamme sopivan, 180-neliöisen hirsikartanon Ihodesta, ajattelimme, että se olisi ehdottomasti liikaa emmekä missään nimessä hankkisi sellaista. Kuitenkin päätimme vitsillä käydä katsomassa sitä.
Talossa oli edelleen kaksi sisäänkäyntiä, herras- ja palvelusväelle omansa. Vanhat leivinuunit olivat tallella, samoin kattokoukut ruisleiville. Talossa tuli olo, kuin olisi mennyt ajassa taaksepäin. Jo automatkalla takaisin Turkuun meistä tuntui, että mikään muu ei enää tuon talon jälkeen tuntuisi miltään.

Ostin kartanon ensiasunnokseni. Näillä näkymin asuntolaina on maksettu, kun olen nelikymppinen.
Kauppojen jälkeen perikunta järjesti huutokaupan talon irtaimistosta, ja sieltä saimme ostettua edullisesti taloon kuuluneita huonekaluja. Niitä tarvittiin, sillä Berliiniin muuttaessamme olimme myyneet kaiken, ja Ihodessa meillä oli 180 neliötä tyhjää tilaa täytettävänä.
Talo vaati paljon remonttia, ja se olisi ollut viisainta tehdä, kun talo oli vielä tyhjä. Kuitenkin muutimme sisään saman tien, koska kuopuksemme laskettu aika oli vain muutaman viikon päässä.

Vaikka halusin maalle, Ihodeen muutto kyllä mietitytti. En ollut koskaan asunut näin pienessä paikassa enkä tiennyt, mitä odottaa. Se mietitytti, miten palvelut pelaisivat ja olisinko Ihodessa yksinäinen. Pelkäsin, ettemme enää juuri näkisi vanhoja kavereitamme.
Huolet ovat osoittautuneet turhiksi. Meillä on koulu, päiväkoti ja kirjasto ihan vieressä. Lähimpään kauppaan ajaa vartin, mutta toisaalta huoltoasemalta saa maitoa ja muuta arjessa tarpeellista. Käymme myös mieheni kanssa kaupungissa töissä, ja sillä tavalla saa helposti hoidettua ne asiat, jotka Ihodessa eivät onnistu. Terveyspalvelut ovat puolen tunnin ajomatkan päässä Uudessakaupungissa. Pieniin vaivoihin saa kuitenkin apua puhelimitse, eikä meillä ole ollut suurempia sairauksia.
Parasta muutossa on ollut yhteisöllisyys. Kun käy lenkillä, jää juttelemaan vähän jokaisen vastaantulijan kanssa. Varsinkin Berliinin jälkeen oli ihanaa, että mihin tahansa ongelmaan sai nopeasti apua. Jos minulla tulisi joku hätä, olisi heti kymmenen paikkaa, mihin voisin viedä lapset hoitoon.
Vanhoja kavereitammekin näemme jopa enemmän kuin ennen. He voivat tulla perheidensä kanssa meille pidemmäksikin aikaa, kun meillä on niin paljon ylimääräistä tilaa.”