Katri asuu ensi kertaa yksin 41-vuotiaana: ”Nautin siitä, ettei kukaan tarvitse minua”
Ennen kuin Katri Niemen puoliso kuoli ja lapset muuttivat omilleen, hän ei ollut koskaan ennen asunut yksin. On tuntunut ihmeelliseltä keskittyä vain omiin tarpeisiinsa, lestadiolaisessa perheessä kasvanut Katri sanoo.
Saan päättää itse, miten vietän lomani, rakennan rutiinini tai millaisia huonekaluja ostan uuteen kotiin. Se on parasta uudessa arjessani – ja ensimmäisessä ikiomassa kodissani, jonne muutin marraskuun alussa.
Asun nyt 41-vuotiaana ensimmäistä kertaa yksin. Aviomieheni Kari menehtyi yllättäen keuhkokuumeeseen huhtikuussa 71-vuotiaana. Hän oli neliraajahalvaantunut nuoruudessa sattuneen pyöräilyonnettomuuden vuoksi. Olin hänen henkilökohtainen avustajansa 16 vuoden ajan.
Olen aina elänyt muiden ihmisten kanssa. Lapsuudenkodistani muutin 16-vuotiaana opiskelija-asuntolaan opiskellessani lähihoitajaksi. Sieltä muutin ex-mieheni kanssa yhteiseen kotiimme 18-vuotiaana. Kun erosin hänestä, asuin hetken lasten kanssa viidestään ja muutin sitten Karin luo.
Kaikki neljä lastani ovat muuttaneet opiskeluidensa perässä omilleen. Joku voisi kuvitella, että tuntisin oloni nyt yksinäiseksi, muta minun on todella hyvä olla.
Synnyin lestadiolaiseen perheeseen ja oli luontevaa, että perustin perheen samaan uskonyhteisöön kuuluvan miehen kanssa. Tulin ensi kertaa äidiksi 19-vuotiaana, ja saimme yhteensä neljä lasta.
Siitä alkoi elämä, jossa keskityin huolehtimaan toisista ihmisistä ja heidän tarpeistaan.
Ensin hoidin lapsiani ja sitten Karia, jonka henkilökohtaiseksi avustajaksi ryhdyin kesällä 2008. Silloin välillämme ei vielä ollut romantiikkaa.
Hän näki, kuinka tunsin olevani kahleissa. Liittoni ex-mieheni kanssa oli onneton, ja olin pohtinut eroa jo pitkään. Kari kannusti ja tuki minua eroprosessini aikana. Hieman aikaisemmin olin jättänyt lestadiolaisuuden.
Melko pian eron jälkeen välillemme syttyi rakkaus. Muutin lasteni kanssa Karin luo omakotitaloon syksyllä 2009.
”Tulin äidiksi 19-vuotiaana, ja saimme yhteensä neljä lasta. Siitä alkoi elämä, jossa keskityin huolehtimaan toisista ihmisistä ja heidän tarpeistaan.”
Kun yhteinen elämämme alkoi, olin itseni kanssa täysin hukassa. Olin tottunut turvaamaan Jumalaan ja tiiviiseen yhteisööni. Nyt olinkin yksin. Minun piti ruveta rakentamaan jumalakäsitystäni ja muodostaa itselleni uusi lähipiiri.
Kari auttoi minua ymmärtämään elämää. Olin ajatellut rakkaudestakin suppeasti. Kavahdin homoseksuaalisuutta, koska minulle oli opetettu sen olevan väärin. Karin kanssa keskusteltuani tuo ajatus haihtui.
”Nyt elämässäni ei ollut enää sellaista syntiä, joka esti minua elämästä siten kuin minusta tuntui oikealta.”
Entisessä elämässäni tehtäväni naisena oli asettua raameihin, jotka sain ylhäältäpäin. Minun olisi pitänyt olla vaatimaton, näkymätön ja alistuva maailmassa, jossa miehet olivat auktoriteetteja. Lapsia pidettiin Jumalan lahjana, mutta en ollut valmis ottamaan enempää vastaan – enhän ollut ehtinyt edes toivoa niitä, jotka olin jo saanut.
Nyt elämässäni ei ollut enää sellaista syntiä, joka esti minua elämästä siten kuin minusta tuntui oikealta. Kehollisena ja esteettisenä ihmisenä halusin tanssia ja meikata, ja nyt ne molemmat pääsivät kukoistukseensa. Se tuntui huumaavalta.
Kari opetti kuuntelemaan tarpeitani. Hän kannusti minua opiskelemaan kuvataiteilijaksi, mistä olin haaveillut lapsesta lähtien. Karin ansiosta uskalsin alkaa toteuttaa unelmiani. Hän näki minut jo ennen kuin uskalsin uskoa itseeni.
30 vuoden ikäeron ansiosta tiesimme jo suhteen alussa, että todennäköisesti Kari olisi meistä se, joka kuolisi ensin.
Jo suhteemme alkuaikoina Kari oli kertonut haluavansa nähdä, että minä pärjään ja että minusta tulee vahva nainen. Hän halusi saada minut valmiiksi ja onnistui siinä.
Kari oli monisairas, emmekä voineet enää haaveilla esimerkiksi yhteisistä lomamatkoista. Toivoimme, että olisimme saaneet elää vielä yhdessä rauhallista elämää. Olla yhdessä vielä tämän kesän, seuraavan joulun.
Pari päivää ennen kuolemaansa Kari kuitenkin sanoi olevansa jo valmis lähtemään.
Karin kuoleman jälkeen suru tuli päälleni valtavana ryöppynä, mutta äkkiä huomasin, etten voinut jäädä aloilleni. Yllätyin järjesteltävien asioiden määrästä, joka on hoidettava läheisen kuoleman jälkeen. Oli maksettavia laskuja, lakkautettavia pankkitilejä ja puhelinliittymä.
Kuoleman myötä menetin myös työpaikkani. Sain palkkaa enää taideopettajana tekemästäni työstä. Pärjäsin, kun myin kesän aikana paljon huonekaluja ja tavaroitamme ja aloitin osa-aikatyön erityisnuorten iltapäivätoiminnan ohjaajana.
Minun oli laitettava omakotitalomme myyntiin, sillä en selvinnyt yksin sen kallista asuinkustannuksista. En ollut oikeutettu lesken eläkkeeseen, koska olen alle 50-vuotias eikä meillä ollut yhteisiä biologisia lapsia.
Ryhdyin suorittamaan kaikkia tehtäviä vauhdilla ja tuntuu, etten vieläkään ole kunnolla ehtinyt surra, vaikka kuukausia on kulunut.
Toisaalta ajattelen, että ralli, mihin ihminen läheisen kuoleman myötä joutuu, voi auttaa ja tuoda turvaa vaikeassa tilanteessa. Kun hoidettavia asioita on ollut paljon, minulle ei ole tullut tilaisuutta jäädä paikoilleni ja vajota syvälle suruun. On pitänyt toimia.
”Joskus suru tulee yllättävissäkin hetkissä. Tunsin surua, kun katoin kahvikupin ja lautasen Karin paikalle hänen ystävälleen.”
Suru on tullut jäljessä ja hitaasti, pieninä annoksina kerrallaan. Vaikeimpia ovat aamut, jotka totuin vuosien ajan elämään saman rutiinin mukaan: laittamaan meille aamupalan, auttamaan Karia aamutoimilleen. Aluksi olinkin aamuisin aivan hukassa ja pyörin kotonamme ympyrää. Mitä minun olisi pitänyt tehdä?
Lukemattomia kertoja olen meinannut lähettää Karille viestin ja kysellä hänen vointiaan. Olen odottanut häneltä viestiä, jossa hän sanoo, että kaikki on hyvin. Ne hetket, jolloin nappaan turhaan puhelimeni käteen, ovat kipeitä.
Joskus suru tulee yllättävissäkin hetkissä. Tunsin surua, kun katoin kahvikupin ja lautasen Karin paikalle hänen ystävälleen.
Surin silloinkin, kun löysin uuden kotini. Ajattelin heti, että minun täytyy päästä kertomaan asiasta Karille.
Oma kotini, kaksikerroksinen paritalonpuolikas Vantaalla on ihana. Minulla on pieni piha, jossa kasvaa omenapuu ja luumupuu. Niiden väliin aion kiinnittää riippumaton. Alakerrassani on huone, joka on ateljeetilani.
Nautin suunnattomasti siitä, että saan pikkuhiljaa sisustaa kotini juuri itseni näköiseksi: maalata portaikon seinään isoja kukkia ja vaihtaa ovenkahvat kultaisiksi.
Olen purkanut ikävääni taiteeseen ja maalannut vanhoja huonekaluja uuteen eloon. Olen onnellisimmillani silloin, kun teen jotakin käsilläni. Samalla minua lohduttaa se, että nyt Karilla on kaikki hyvin.
Vanhassa kodissamme kaikki oli suunniteltu Karin liikuntavamman ehdoilla. Talo oli yksitasoinen eikä siellä ollut ovia. Koska Kari käytti pyörätuolia, meillä ei voinut olla mattoja. Nyt aion hankkia erivärisiä paksuja mattoja. Olen jo ostanut värikkäitä ja kohokuvioisia juomalaseja ja lautasia ja ison viininpunaisen sohvan, joka ei ehkä olisi ollut Karin mieleen.
Näillä pienillä keinoilla yritän saada iloa suuren surun keskellä. Ne tuovat minulle myös lohtua ja tulevaisuuteeni näkymää. Valintoja tehdessäni minulle konkretisoituu ajatus, että elän nyt itsenäistä elämää.
Toukokuussa havahduin siihen, että olin alkanut nukkua kokonaisia öitä. Vuosien ajan totuin heräämään kahdesti yössä kääntämään Karia toiselle kyljelleen. Hyvin nukuttujen öiden jälkeen aamut tuntuivat ihmeellisiltä.
Kesän aikana löysin taas ilon. Ystäväni ja lapseni olivat tukenani ja teimme yhdessä paljon kivoja asioita: ulkoilimme, kävimme musiikkikeikoilla, taidenäyttelyissä, istuimme iltaa grillaten.
Havahduin vapauteeni, kun ystäväni pyysi minua yhtäkkiä kanssaan päiväreissulle Tallinnaan – ja lähdin. Minun ei tarvinnut miettiä, miten Kari pärjäisi ja kenet saisin sijaistamaan itseäni.
Välillä mietin, saanko jo tuntea näin. Karin kuolemasta ole kulunut kovin kauan, mutta silti olen jo pystynyt nauttimaan elämästäni. Onko se väärin, vaikka ikävöinkin häntä?
Silti on ihanaa, ettei kukaan tarvitse minua. Nautin tarpeettomuudestani, vaikka olinkin Karin kanssa onnellinen.
”Kun erosin ja jätin uskonnollisen yhteisön, etsin elämälleni uuden suunnan. Tavallaan haen sitä taas, mutta nyt tiedän, mitä haluan.”
Kun erosin ja jätin uskonnollisen yhteisön, etsin elämälleni kokonaan uuden suunnan. Tavallaan haen sitä taas, mutta enää minun ei tarvitse kysyä, mitä haluan.
Olen elänyt valtaosan elämästäni ajatellen, että minun täytyy olla tarpeellinen muille. Tänä päivänä saan nautintoa siitä, että teen asioita omaksi hyväkseni.
Kun teen taidetta muille nähtäväksi, teen sitä itselleni. Jos neulon villasukkia lahjaksi, teen sen itseni takia, koska saan kehuja ja kiitoksen. Haluan tuottaa iloa, koska siitä tulee minulle hyvä mieli.
Pistän omat tarpeeni etusijalle. Minusta ei tunnu pahalta perua sovittuja menoja, jos tuntuu etten jaksa. Entisessä elämässäni olisin mennyt tapaamisiin vaikka puukko selässäni itseni uhraten, mutta en enää. Nyt minulla on rajat.
Nyt minusta tuntuu, ettei mikään pidättele minua. Olen pitkään haaveillut muutosta Italiaan, ja viime aikoina ajatus on muuttunut konkreettisemmaksi, kun olen katsellut sieltä pieniä asuntoja. Unelmissani asun ihanassa maisemassa pienessä ja värikkäässä talossa, jossa minulla on oma ateljee.
