Emmi Pesosen iso elämänmuutos – äiti kuoli ja lapset muuttivat omilleen: ”Jokin osa minussa on ymmärtänyt kuoleman, mutten ole ei sitä täysin hyväksynyt”
Puolen vuoden sisällä näyttelijä-kirjailija Emmi Pesosen, 48, äiti kuoli ja kuopus muutti omilleen. Äidistä ja suurperheestä luopumisen tuska ajoi Emmin kriisiin, joka ravisteli koko identiteettiä.
Muuttolaatikot on jo kasattu makuuhuoneeseen. Kymmenen päivän kuluttua haastattelusta Emmi Pesosen ja ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin lapsi Felix, 19, muuttaa pois kotoa. Hän on ollut uusperheen viidestä lapsesta viimeinen, joka on vielä asunut kotona. Milja, 35, Joel, 33, Elias, 29, ja Anton, 27, muuttivat omilleen jo vuosia sitten.
Emmi on tehnyt lähtölaskentaa mielessään haikeana.
”Lähtö tuntuu tosi vaikealta asialta, vaikka se on luonnollista ja ihanaa. Etenkin kun suuria muutoksia on ollut niin monta peräkkäin”, Emmi sanoo.
On kulunut vasta puoli vuotta siitä, kun Emmin äiti kuoli nopeasti edenneeseen akuuttiin leukemiaan. Toipuminen on vasta alussa.
”Se on isoin juttu, joka minulle on koskaan tapahtunut. Jokin osa minusta on jo ymmärtänyt kuoleman, mutten ole sitä täysin hyväksynyt.”
Ensi kertaa tapaamisensa jälkeen Emmi ja Paavo jäävät kaksin. Edessä on uusi elämänvaihe, jossa huolehdittavana ei ole lapsia eikä omia vanhempia. Viidenkympin kynnyksellä on havahduttava myös siihen, että yksi tärkeä vaihe elämästä alkaa olla takanapäin.
”Kaipuu on todella iso, mutta sitä ei oikein pääse pakoon. Siksi se on vain hyväksyttävä.”
Emmi oli 27-vuotias, kun hänestä tuli osa suurperhettä. Paavon ja Emmin ainoa yhteinen lapsi Felix syntyi vuotta myöhemmin. Jälkikäteen ajateltuna tilanne oli Emmistä niin äärimmäinen, ettei siitä voinut selviytyä ehjin nahoin.
”Samaan aikaan se tuntui kuitenkin luonnolliselta. En tiedä miksi, sillä minulla ei ollut juurikaan kokemusta lapsista eikä minulla nuorempana ollut hoivaviettiä.”
Uuden roolin opettelussa auttoivat Paavon lapset, jotka tiesivät jo, miten arki rullaa. Felix sitoi Emmin mukaan uusperheen yhteen.
”Ei aika tietenkään kivutonta ollut, koska kaikki mullistui. Mutta meistä tuli tavallaan yhteisö, jossa isommat lapset pitivät vauvasta huolta.”
Kerran hän meni esimerkiksi katsomaan teatteriesitystä, kun Felix oli parikuinen vauva. Sillä aikaa 10-vuotias Elias kärrytteli pikkuveljeä teatterin ulkopuolella. Väliajalla Emmi kävi imettämässä.
”Silloin 10-vuotias tuntui tosi isolta. Enää en ajattelisi, että sen ikäinen voi hoitaa vauvaa yksin pihalla.”
Emmi kertoo nauttineensa uudesta elämänvaiheesta täysillä.
”Elämä oli tosi täyttä. Koko ajan tapahtui jotain, perhe-elämä eli ja kupli. Emme pyrkineet täydellisyyteen vaan siihen, että jokaisella olisi asiat mahdollisimman hyvin.”
”Suurperheenä emme pyrkineet täydellisyyteen vaan siihen, että jokaisella olisi asiat mahdollisimman hyvin.”
Paavon esikoinen Milja muutti kotoa, kun uusperhe oli asunut yhdessä viitisen vuotta. Vaikka Milja muutti lähistölle, koti tuntui tyhjemmältä, kun samalla Miljan ystävät lakkasivat viettämästä aikaa heillä.
Pian perässä muutti Joel. Kun seitsemästä perheenjäsenestä jäljellä oli viisi, Paavo ja Emmi alkoivat harkita muuttoa. Koti Helsingin Toukolassa puutalon puolikkaassa oli ollut ihana, mutta kaikki olivat joutuneet sopeutumaan ahtaisiin neliöihin.
Käpylässä pojat Anton ja Elias saivat ensi kertaa omat makuuhuoneet. Se tuntui juhlalliselta. Samaan aikaan Emmi keksi, että haluaisi koiran. Lapinkoira Mamet palautti hoivatarpeen.
”Päädyin kuljettamaan koiraa lasten menoissa ja kiroamaan, että miksi tällainenkin projekti piti ottaa. Mutta hän on tuonut valtavasti iloa koko perheelle.”
Lasten kasvaessa Emmi tunsi, että päähän vapautui taas tilaa uudelle. Hän sai pienen apurahan ja päätti käyttää sen ostaakseen ensimmäisen oman läppärin. Hän alkoi kirjoittaa: suomennoksia, käsikirjoituksia, dramatisointeja. Emmi koki löytäneensä uuden jutun, joka vei voimakkaasti mukanaan.
Antonin ja Eliaksen aikuistuminen läheni kuitenkin vääjäämättä. Emmi suri paljon sitä, että koti tyhjenee entisestään. Suhde lapsiin oli mutkaton ja läheinen. Heidän välillään oli vitsailua ja leikillisyyttä, ja lapset tuntuivat myös ystäviltä. Yhteiselo oli hulvatonta: he katsoivat yhdessä leffoja, kokkasivat ja tekivät tilaa vielä yhdelle syömään jäävälle kaverille. Koskaan ei tiennyt, mitä tapahtui, kun astui kotiovesta sisään.
Poikien muuttoa Emmi kuvaa pieneksi romahdukseksi. Felix oli samaan aikaan tullut murrosikään ja alkoi ottaa etäisyyttä vanhempiin. Äidin rooli ja muista huolehtiminen oli pitkään tuonut merkityksellisyyttä Emmin elämään.
Nyt häntä ei enää tarvittukaan kuten ennen.
”Se oli tosi dramaattista. Olin suurperheen äiti, se oli minun hommani”, hän muistelee.
Ensi kertaa hän ja Paavo jäisivät kolmistaan Felixin kanssa.
”Olimme aina olleet uusperhe ja suurperhe, mutta silloin tuntui, että meidän piti määritellä uudestaan itsemme.”
Uusi yhteinen juttu löytyi matkustelusta. Kolmikko vietti esimerkiksi kuukauden Vietnamissa.
”Se tuntui tärkeältä, sillä Felix oli ehkä aina jäänyt pienimpänä vähän muiden jalkoihin.”
”Olisi kauheaa, jos lapsi ei koskaan haluaisi muuttaa kotoa. Sehän olisi meidän vanhempien epäonnistuminen.”
Lastenhuoneiden tyhjentyessä Emmi ja Paavo saivat myös ensi kertaa työhuoneet. Suurperheessä vanhemmilla ei juuri ollut omaa tilaa, mutta nyt Emmillä oli paikka, joka oli vain hänen. Hän kantoi sinne kirjansa, sisusti ja osti kukkia. Ikkunoista näkyi koivuja ja iltaisin laskeva aurinko.
”Nautin siitä hirveästi ja kirjoitin joka päivä. Kaksi ensimmäistä romaaniani (Maailman kaunein sana ja Taikurin tyttäret) syntyivät silloin.”
Vanhassa talossa alkoi kuitenkin olla paljon työtä, ja koti tuntui kuuluvan suurperheelle. Koska päiväkodit ja koulut eivät enää sitoneet tietylle alueelle, perhe muutti kolmioon Helsingin keskustaan.
Päätöstä ei ole tarvinnut katua. Nyt lähellä on Tervasaari koirapuistoineen sekä meri. Emmi käykin melkein päivittäin Allas Sea Poolissa uimassa.
”Saatan olla vain muutaman minuutin avannossa tai hengailla kylpylässä pari tuntia. Siitä on tullut minulle hirveän tärkeää.”
Uusi elämä oli asettunut uomiinsa, kun viime helmikuussa Emmin äidillä diagnosoitiin täysin yllättäen akuutti leukemia. Hoidot alkoivat heti, ja Emmi oli niissä tiiviisti mukana.
”Potilaalle tulee valtavasti tietoa, jota voi olla vaikeaa ottaa vastaan. Oli hyvä, että pystyin toimimaan välissä ikään kuin tulkkina.”
Taakkaa jakoi sisko, joka oli Emmille tärkeä tuki. Voimaa antoi myös äidin asenne. Hän ei surkutellut itseään vaan käytti energiaa ennemmin esimerkiksi sairaanhoitajien kanssa rupatteluun.
”Äiti tiesi kaikkien nimet, perheet ja harrastukset. Hän saattoi soittaa aamulla, kertoa yöhoitajan elämäntarinan ja todeta, että meidän pitäisi tavata.”
Kauhean tilanteen keskeltä löytyi myös huumoria. He nauroivat paljon, ja äiti auttoi Emmiäkin näkemään valonpilkahduksia sairauden keskellä.
Viime pääsiäisenä äidin oli tarkoitus päästä käymään kotona, mutta hän oli liian huonossa kunnossa. Emmi sai luvan viedä äidin kahdeksi tunniksi ulos. He ajoivat merenrantaan ja äiti ihasteli, kuinka kaunista siellä oli. Hän ei jaksanut kävellä merelle asti, joten Emmi kävi katsomassa maisemaa ja kuvaili, mitä näki.
”Äiti ei itkenyt sitä, ettei päässyt kotiin, vaan oli onnellinen siitä, että sai olla kaksi tuntia ulkona.”
Kirjoitustöiden ansiosta Emmi pystyi määrittelemään omat työaikansa ja saattoi istua läppäri sylissä sairaalassa ja kirjoitti äidin nukkuessa. Kesällä ja syksyllä hän viimeisteli helmikuussa ilmestynyttä romaaniaan Kuvittelin tuntevani, joka kuvaa aviokriisiä ja identiteetin murrosta. Äidistä hän ei kirjoittanut, mutta kirjan teemat luopuminen ja menetys tuntuivat silti ajankohtaisilta.
”Luopuminen ei ole päätepiste, vaan sen jälkeen tulee jotain uutta. Luopumisen läpikäyminen on kuitenkin helvetin kivuliasta ja kamalaa. Silloin haluaisi minne tahansa muualle.”
Vaikka luopuminen kuuluu elämään, Emmin mukaan sitä harvoin pohtii ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Mielessään hän käy yhä keskusteluja äidin kanssa, koska tietää, mitä tämä vastaisi. Joka päivä hän meinaa soittaa äidille.
”Äidin persoona oli niin iso, ettei kukaan toinen voi täyttää hänen jättämäänsä tyhjiötä.”
Lapsille isoäiti oli läsnä pienestä pitäen. Koska sekä Emmillä että Paavolla oli paljon iltatöitä, Emmin äiti piti heistä usein huolta ja opetti laittamaan ruokaa, käyttäytymään ruokapöydässä ja puhumaan ruotsia.
”Ilman äitiä olisin ollut pulassa. Hän oli vahva hahmo, entinen opettaja, jolla oli homma hallussa. Hän loi turvallisuuden tunnetta minuunkin ja luotin, että asiat järjestyvät.”
Esimerkiksi juuri kielen kautta hän onkin yhä läsnä perheen puheissa. Ruotsi oli Emmin kotikieli, jota hän on aina käyttänyt myös Felixin kanssa keskustellessaan. Felixille hän on mamma, muille lapsille Emmi.
”Välillä muutkin kutsuvat minua mammaksi. Se on sellaista lämmintä humoristista vitsailua.”
”Viime vuosi löi ilmat pihalle. Mietin, että viedäänkö minulta nyt turvallisuus elämästä.”
Emmin äiti kuoli viime lokakuussa. Menetyksen tunne oli niin valtava, että sitä on vaikea pukea sanoiksi.
”Viime vuosi löi ilmat pihalle. Mietin, että viedäänkö minulta nyt turvallisuus elämästä.”
Yleensä nopea ja tehokas Emmi on huomannut hidastuneensa. Nuorimman lapsen itsenäistyminen osui hetkeen, jolloin kaikki tuntui muutenkin tavallista vaikeammalta.
”Tajuan tietysti, miten kauheaa olisi, jos lapsi ei koskaan haluaisi muuttaa kotoa. Sehän olisi meidän vanhempien epäonnistuminen.”
Nuorimman lapsen muutto omilleen on loppu sille jokapäiväiselle äitiydelle, joka on kuulunut Emmin elämään 20 vuotta. Lapset ovat olleet läsnä Emmin ja Paavon suhteessa ensihetkistä alkaen. Aika näyttää, millaiseksi kahdenkeskinen elämä muodostuu.
”Meidän pitää varmaankin alkaa päivittää toisillemme, millaisia tulevaisuuden toiveita meillä vielä on. Sellaista ei yleensä arjen kiireessä ehdi tehdä.”
Ensin Emmin pitää kuitenkin selvittää ne itselleen. Hän on painanut vuosikausia eteenpäin automaattiohjauksella ja muista huolehtien. Nyt hän aikoo pohtia, mitä hän haluaa esimerkiksi ammatillisesti saavuttaa. Mikään ei myöskään sido asumaan juuri Helsingissä.
”Kriisissä on mahdollisuus. Sitä ei näe silloin, kun on kriisin keskellä, koska kaikki tuntuu musertavalta ja loputtomalta. On ihanaa, ettei asia olekaan niin.”
