Vuosi sitten kesä­kuussa menetin kodin, puolison, työn ja lähes koko elämäni. Hetkeä aiemmin olin ollut vaimo, maa­tilan emäntä ja yrityksen toimitusjohtaja, ja sitten yhtäkkiä minusta tuli eronnut, koditon ja työtön.

Kun mieheni kertoi rakastuneensa toiseen, tiesin, ettei minulla ollut muuta vaihto­ehtoa kuin väistyä ja muuttaa pois maatilalta, joka oli ollut kotini ja työpaikkani kolmentoista vuoden ajan.

Lastemme vuoksi halusin muuttaa lähelle. Harvaan asutulla maaseudulla vaihtoehdot olivat vähissä. Kyselin naapureilta, löytyisikö heiltä kämppää minulle ja lapsille.

Ainoa tyhjillään oleva talo sijaitsi pellon toisella puolella, näköetäisyyden päässä maatilasta, josta tein lähtöä. Talo oli ollut vuosia tyhjillään. Se oli kylmä, likainen ja täynnä hiirenkoloja ja edellisten asukkaiden jälkeensä jättämää tavaraa. Taloon ei tullut vettä, eikä siellä ollut vessaa tai pesuhuonetta. Puutarha oli kasvanut umpeen.

Näin vanhassa talossa mahdollisuuden. Rakennus oli vankka ja ryhdikäs, mutta pinnat olivat kurjassa kunnossa. Tiesin, että talo vaatisi ison remontin ja siivouksen, mutta tunsin, että juuri sitä minä tarvitsin.

Toiminnan ihmisenä näin talossa myös ratkaisun. Maatilalla olin tottunut siihen, että koko ajan oli monta asiaa selvitettävänä. Itkut eivät auttaneet, vaan hommat piti hoitaa yksi kerrallaan. Niin minä päätin tehdä. Päätin ratkaista ongelmani ja jatkaa elämääni.

Päivät ajoin jäätelöä asiakkaille ja illat laitoin taloa kuntoon. Ensimmäisen kuukauden elin kantoveden varassa. Sitähän kului, kun pesin ja puunasin likaista taloa.

Koska minulla ei ollut suihkua, kävin monta kertaa viikossa kunto­salilla treenaamassa ja pesulla. Pyykit pesin ystävien luona, ja pärjäsin kompostoivalla vessalla, kunnes jouluaatonaattona minulla oli toimiva vessa, suihku ja pyykkikone. Asiat alkoivat järjestyä.

Ero oli sokki. Se tuli yllättäen ja varoittamatta – tai niin minä ensin ajattelin. Pian kuitenkin ymmärsin, miksi niin kävi.

Olimme puolisoni kanssa kokeneet raskaita asioita ja eläneet jo vuosia säästöliekillä, joten ei ollut ihme, että uuvuimme ja päädyimme eroon.

Olimme tavanneet kolmetoista vuotta aiemmin, kun olin juuri muuttanut Etelä-Pohjanmaalta karjanhoitajaksi Tarvasjoelle. En etsinyt suhdetta, sillä olin vasta lähtenyt edellisestä suhteestani. Nopeasti olin raskaana ja maatilan emäntänä.

Olimme olleet miehen kanssa yhdessä vasta seitsemän kuukautta, kun esikoisemme syntyi puolen vuoden odotuksen jälkeen raskausviikolla 28.

Minulla oli raskausmyrkytyksen oireita, ja minut kiidätettiin neuvolasta Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Olin todella huonossa kunnossa, ja munuaiseni lakkasivat toimimasta.

Lapsi syntyi kolmen päivän päästä hätäsektiolla. Hän painoi 895 grammaa. Emilia oli keskolassa kolme kuukautta ja kolme viikkoa. Kävin töiden lomassa joka päivä hoitamassa häntä sairaalassa.

Sama toistui kahden vuoden kuluttua. Ilona syntyi hätäsektiolla raskausviikolla 25. Hän painoi vain 590 grammaa. Myös hän oli lähes neljä kuukautta keskolassa.

Osan ajasta vietimme sairaalassa molemmat, sillä jouduin sinne pari viikkoa synnytyksen jälkeen. Menetin kotona tajuntani, ja magneettikuvista syyksi selvisi veri­tulppa. Olin kaksi viikkoa liuotushoidossa. Minulla todettiin geenivirhe, joka aiheuttaa verenhyytymishäiriön.

Pikkulapsivuodet olivat raskaita. Teimme mieheni kanssa pitkiä työpäiviä maatilalla ja yhteisessä jäätelö­yrityksessämme, jonka perustimme 2009. Hoidin lehmiä ja välissä valmistin jäätelöä ja ajoin sitä asiakkaille.

Nuorena ja naiivina sitä luulee olevansa voittamaton. Mutta kun tulee lapsia ja ikää, huomaa, ettei pystykään kaikkeen. 16-tuntiset työpäivät kostautuivat. Olin väsynyt, stressaantunut ja usein kiukkuinen.

Ilonan syntymän jälkeen pyysin kunnalta kodin- ja lastenhoitoapua, mutta sitä ei herunut. Minun oli kuitenkin hoidettava lehmät ja valmistettava jäätelöä. Lasten ei olisi ollut turvallista olla mukana ahtaassa navetassa.

Ilman anoppini ja äitini apua emme olisi selvinneet. Vein lapset arkisin usein anopin luokse hoitoon, ja äitini tuli avuksi viikonloppuisin. Olen heille ikuisesti kiitollinen siitä, miten he pitivät meitä pystyssä.

Jos vuodet olivat raskaita minulle, niin sitä ne olivat varmasti myös puolisolleni. Kun jouduin sairaalaan, hänen piti kantaa yksin vastuu tilasta ja yrityksistä.

Ymmärrän myös, että ihmiset rakastuvat ja eroavat. Joskus niin vain käy.

Eropäätöksen jälkeen ensimmäiset kuusi kuukautta olivat vaikeita. Kaksi viikkoa itkin. Pari kuukautta murehdin ja puolen vuoden päästä en enää juurikaan ajatellut asiaa.

Kaksi ensimmäistä viikkoa olivat vaikeimmat. Piti tehdä työt, vaikka itketti, en muistanut mitään, voin pahoin eikä minun tehnyt mieli syödä. Laitoin taloa kuntoon ja tein jäätelötehtaan töitä. Hain sairauslomaa, jotta sain olla poissa navetassa, mutta jäätelötehtaan töihin en saanut hetkessä ketään, ne työt oli vain tehtävä. En voinut heittää hanskoja tiskiin ja käskeä jälleenmyyjiä hakemaan Kingikset kaupasta.

Lapset kyselivät koko ajan, milloin tuodaan kissa taloon, milloin saadaan sängyt, milloin sitä ja tätä. He luottivat, että äiti järjestää kaiken. Ja minähän järjestin.

Yksin en olisi selvinnyt. Sain isältäni rahat talo­remonttiin. Äitini ja ystäväni olivat henkisenä tukenani. Heidän kanssaan pystyin puhumaan kaikesta.

Kun ero tuli ilmi, perustin heti henkisen tuen Whats­app-ryhmän. Siihen liitin kaikki ystäväni, joista monia olen lohduttanut samassa tilanteessa. Ilmoitin viestillä, mitä on tapahtunut ja kutsuin heidät meille istumaan iltaa ja keskustelemaan. Ystävät tulivat, ja vietimme ihanan illan. Ryhmä kulki kanssani puoli vuotta, kun tarvitsin heitä.

Keskustelun lisäksi talon remontointi oli parasta terapiaa. Tarvitsin tekemistä, jotta sain ajatukseni muualle ja selvisin eronjälkeisistä päivistä ja kuukausista. Kun olin siivonnut, tapetoinut, maalannut sekä raivannut pois tavaroita ja umpeen kasvanutta puutarhaa, olin samalla käsitellyt vaikeat tunteet ja päästänyt irti menneestä.

En ole katkera enkä pahoillani erosta, sillä se on parasta, mitä minulle on tapahtunut. Elämäni on vihdoin omissa käsissäni. Minusta tuntuu, että kun olen selvinnyt näistä haasteista, selviän mistä tahansa.

Kärsin aiemmin jätetyksi tulemisen pelosta. Nyt kun se on tapahtunut, en pelkää enää. Se on antanut itsevarmuutta.

Nuorempana määrittelin itseni helposti parisuhteen kautta. Nyt koen, ettei minun ole pakko enää elää suhteessa, sillä minulla on hyviä ihmissuhteita ja pärjään itsekseni.

Asiat ovat nyt hyvin. Saan elää omannäköistäni elämää ja keskittyä luomaani työhön. Olin ennen eroa valmistunut luonnonvaratuottajaksi, perustanut Näre Cosmetics -luonnonkosmetiikkayrityksen ja olin avaamassa verkkokauppaa, mutta se viivästyi eron vuoksi.

Ihmeellisintä ja ihaninta on se, että minulla on vapaa-aikaa. Kolmetoista vuotta olin jatkuvasti kiinni eläimissä. Työ oli jatkuvaa tulipalojen sammuttamista ja ongelmien ratkaisemista. Rahat olivat koko ajan loppu, samoin kuin jaksamiseni. Väsyin työhön niin, että sain keskivaikean masennuksen diagnoosin ja mielialalääkkeet.

Eron jälkeen alkoi eheytyminen. Minulta lähti 90 prosenttia työstä ja vastuusta. Saan viikonloppuisin tehdä mitä haluan, kun ei tarvitse herätä kuudelta navettaan ja kahlata lehmien ulosteessa, jos koneet ovat rikki. Saan nukkua vaikka koko päivän.

Minulla on vihdoinkin aikaa ystävilleni ja harrastuksille. Naisten voimaharjoitteluryhmä on ollut minulle todella tärkeä. Käyn kuntosalilla lähinnä talvisin. Kesäisin minulla riittää töitä pihalla.

Vapaa-ajalla käyn isän mökillä, kalastan, liikun luonnossa, sienestän ja kerään raaka-aineita kosmetiikkatuotteisiini. Kuuntelen äänikirjoja ja kasvatan pelargoneja, joita on jo toistasataa. Jotainhan minun täytyy hoitaa, kun ei ole enää puolisoa eikä lehmiä, ja lapsetkin ovat niin isoja, että pärjäävät pitkälti omillaan.

Olen myös neulonut parikymmentä islantilaisneuletta ja opetellut perinnetaitoja, kuten lankojen kehräämistä ja värjäämistä.

Kesällä aloitin Airbnb-toiminnan ja vuokraan yläkerran huoneita. Kohtaamiset ja keskustelut reppureissaajien kanssa ovat olleet ihania.

En oikein osaa olla paikallani, joten nautin siitä, että minulla on monenlaista puuhaa. Olen tyytyväinen, että olen saanut paljon aikaan ja tehnyt vanhasta talosta itselleni ja lapsilleni kodin, jossa meillä on hyvä olla.

Lapsilla pysyivät tutut maisemat, koulu ja kaverit, ja minulla on tutut niityt, metsät ja keruualueet, jotka olen aikoinaan itse kartoittanut. Tiedän, mistä löydän kamomillat, siankärsämöt, pakurit ja käävät.

Minulle on tärkeää, että saan touhuta mitä tykkään. Vaikean hetken tullen ei tarvitse kuin avata ovi, kävellä metsään ja istua hengittelemään.