40 neliön myllärin mökissä valaisevat kynttilät ja avotuli – Eeva-Liisa ja Hartwig mökkeilevät melkein kuin museossa!

Lepopaikka. Ehkäpä kerrostaloasunto, jossa olisi aina lämmin ja helppo olla? Sellainen oli alkuaan mielessä Eeva-Liisa ja Hartwig Reuterilla, jotka pyörittivät Jyväskylässä perhekotia ja kaipasivat paikkaa, jonne he pääsisivät välillä levähtämään.

1980-luvun lopulla pariskunta tutkaili erilaisia vaihtoehtoja ja sattui näkemään ilmoituksen, joka veti heitä puoleensa. Toivakassa oli myynnissä vanha myllärin mökki, joka oli rakennettu luultavasti jo 1700-luvulla. Reuterit lähtivät katsomaan paikkaa.

– Kun astuimme sisään, olin palata saman tien takaisin. Mökki oli silloin niin hirveän näköinen, Hartwig Reuter muistelee ensi käyntiä rakennuksessa lähes 40 vuotta sitten. Kattokin oli pelkkää raakalautaa.

– Keittiössä oli kuitenkin vielä neliön verran alkuperäistä, mustaa lautaa. Se teki meihin niin suuren vaikutuksen, että halusimme ostaa mökin.

Mökistä on tullut Reutereille vuosikymmenten aikana rakas ja tärkeä. Eeva-Liisalle paikka merkitsee mahdollisuutta käydä etsimässä itseään kaukana liikenteen ja ihmisten vilinästä.

– Ihmiset ovat täällä eläneet ennenkin ja todella ympäri vuoden täyttä elämää. Heidän elämänjälkensä näkyy, mutta heidän työnsä eivät enää velvoita jälkipolvia, Eeva-Liisa sanoo.

Menneisyys on monella tavalla esillä 1700-luvun tunnelmallisessa miljöössä. Paikan nykyiset omistajat tietävät paljon myös sen historiasta.

Mökin vieressä ollut mylly oli Reuterien ensi vierailun aikaan jo romahtanut. Vesimyllyt rakennettiin aikoinaan virtaavan veden ääreen, ja Leppäsen yläjärveltä alas Hautajärvelle on pudotusta 22 metriä. Myllyssä tehtiin jauhoja, ryynejä ja talkkunaa. Koski pyöritti myös pärehöylää myllyn seinustalla.

Eri aikoina hieman eri kohdissa seisseistä myllyistä viimeinen oli siirtynyt sukupolvelta toiselle. Viimeisimpänä myllärinä suvussa toimi Vaito Soukkanen, joka rakensi paikkaan generaattorin saadakseen mökille ja muutamalle naapuritorpalle sähköt.

Kerrotaan, että myllyn tupa oli mieluinen odottelupaikka asiakkaille, sillä perimätiedon mukaan Vaiton vaimo Hilma oli iloinen ja vieraanvarainen emäntä. Monet kulkumiehet saivat yösijan mökin lämpimän uunin päältä.

Kun mylläri ja emäntä muuttivat pois, he antoivat mökin vuokralle. Ja kun he lopulta päättivät myydä mökin, kaupassa ”tuli mukana” mökkiä vuokranneista vielä toinen eli leskirouva, ruustinna Lukumies. Hänen annettiin viettää vielä viimeinen kesänsä rakkaaksi tulleessa mökissä.

Lukumiesten poika, taiteilija Pellervo Lukumies, muistetaan etenkin Toivakan kirkon kohua herättäneistä maalauksista. Hartwig Reuter kertoo, että myös myllärin mökkiin taiteilija halusi jättää jälkensä.

– Tuvan kirkkaankeltaiset penkit ovat samaa maalia, jota Pellervo Lukumies käytti Toivakan kirkon kuvien maalaamisessa. Kirkkomaalauksia entisöidessä se on laimennettu.

Lukumiehen aikaista värien käyttöä torpalla ovat myös turkoosit ovet pielineen ja harmaa puulattia.

Reuterit ovat halunneet pitää mökin mahdollisimman alkuperäisessä asussaan. Pirtin tummaan tunnelmaan avotuli ja kynttilät riittävät mainiosti valonlähteeksi, ja ruoanvalmistukseenkin on keksitty ratkaisut sähkön puuttuessa. Vaikka kakkoskoti ei ollutkaan mukavuuksiltaan pariskunnan haaveiden mukainen, Reuterit eivät ole pitäneet tarpeellisena lisätä sinne nykyajan mukavuuksia.

Myllärin mökin hankkimisen aikoihin Reutereille oli tärkeää viedä lapsensa välillä yksinkertaisiin oloihin ja metsäretkille. Teini-iässä heidän poikansa viettivät suuren kaveriporukan kanssa monet juhannukset myllymökin tiluksilla, ja mökki on edelleen tärkeä paikka koko perheelle.

Hartwig Reuter tuli Suomeen Saksasta 1950-luvun lopulla, ja arkkitehtinä hän seurasi surullisena, kuinka Jyväskylässä vanhoja taloja hävitettiin uusien ja modernien tieltä. Vanhojen puurakennusten vaalimisesta tuli hänelle elämäntehtävä. Jyväskylässä sijaitsevat Äijälän talo ja Rauhaniemi ovat 1500-luvulla perustettuja tiloja, jotka ovat saaneet Reutereista arvoisensa vaalijat ja entisöijät. Myllärin mökillekin pariskunta ehtii vähintään piipahtamaan, koska sinne hurauttaa kotoa puolessa tunnissa.

– Myllyä en pystynyt pelastamaan, koska mylläreitä ei ole enää ja pelkästään museomielessä siihen urakkaan ei kannattanut ryhtyä. Myllärien aika elää enää vain tarinoissa, Hartwig pohtii.

Pariskunnalla on joitakin vuodenkiertoon liittyviä suosikkihetkiä mökillä. Hartwigille yksi niistä on veneen tervaaminen keväthankien aikaan. Kun aurinko helottaa siniseltä taivaalta valkoisille hangille ja ympärillä on rikkumaton rauha, Hartwig voi nähdä tervapöntöstä omat tyytyväisyydestä loistavat kasvonsa. Sen suurempaa onnen tunnetta hän ei juuri silloin voi kuvitella.

– Opin veneen tervaamisen vanhoilta suomalaismiehiltä, mutta puuveneitä ei enää juurikaan ole, joten tervaajatkin ovat lähes kadonneet.

Eeva-Liisa iloitsee myös siitä, millainen äänimaisema paikassa on.

– Metsä ja koski häivyttävät elämän tuomaa hälyä. Keväällä koski pauhaa, ja kesällä se muistuttaa olemassaolostaan rauhoittavana taustaäänenä, hän sanoo.

Kaikkia äänten väheneminen tai jopa tyystin puuttuminen ei kuitenkaan miellytä. Joitakin mökkikävijöitä hiljaisuus on ahdistanut niin, että vierailu on loppunut lyhyeen.

– Mökille lähti muutamaksi päiväksi eräs varttunut saksalainen pariskunta, joka kotimaassaan asui lentokentän vieressä. Heidän piti olla siellä monta päivää, mutta heistä hiljaisuus tuntui niin pelottavalta, että he palasivat pian takaisin kaupunkiin, Eeva-Liisa muistelee.

Vieraskirjaan on kuitenkin tallentunut suuri määrä tyytyväisiä kirjoituksia englanniksi, japaniksi, espanjaksi, saksaksi ja suomeksi. Monet ovat kiitelleet huikeasta sauna- ja koskikokemuksesta.

”Tämä on jotain ainutlaatuista, taivas ei ole kaukana.”