Avotakka

Yksi janoaa maitokannuja, toinen tiikkiä – mikä keräilyssä koukuttaa? Desingmuseossa voi nyt kurkistaa intohimoisten keräilijöiden kokoelmiin

Miksi joistakin esineistä tulee himoittuja? Vastauksia keräilyn kuumiin kysymyksiin etsii Designmuseon suurnäyttely. Esillä on monia yksityiskokoelmien helmiä.
Kuvat A-lehtien kuva-arkisto, Bukowski's, Designmuseo

Sosiaalisessa mediassa virisi jokin aika sitten keskustelu vanhoista käyttöesineistä, joita kodeissa yhä yleisesti käytetään. Moni kertoi omista, hartaudella vaalituista keittiöpyyhkeistään, käsin virkatulla pitsillä somistetuista perintölakanoistaan, pöytäliinoistaan, aterimistaan, Arabian astioistaan…

Keskustelu sai alkunsa Minna Pölkin Helsingin Sanomiin kirjoittamasta artikkelista. Siinä toimittaja kuitenkin toteaa, että monet näistä esineistä saattavat päätyä kirpputorille vain siksi, että niille ei ole enää tilaa. Totta sekin, mutta näiden esineiden taru ei välttämättä ole silloinkaan lopussa.

Kirpputoreilta, antikvariaateista ja huutokaupoista aarteita metsästävät intohimoiset keräilijät, jotka arvostavat vanhoja esineitä jopa vielä enemmän kuin niistä luopuvat.

Jonkin verran keräilijää taitaa olla jäljellä itse kussakin – metsästäjä-keräilijänä elantonsa hankkineiden esi-isien ja esi-äitien peruna. Lähes jokainen on ainakin lapsena kerännyt jotakin: kiiltokuvia, jääkiekkokortteja, postimerkkejä, matkamuistoja, rantakiviä…

Sitten on niitä, joille keräilystä on tullut syvällinen harrastus. Heidän aarteisiinsa pääsee tutustumaan Helsingissä Designmuseon uudessa näyttelyssä Keräilijät ja kokoelmat. Esillä on suomalaista muotoilua 1800-luvulta alkaen, ja kattauksessa on herkkupaloja niin arvoesineiden kuin arkisten käyttöesineiden kokoelmista.

Yksityiskokoelmien ja Designmuseon omien kokoelmien helmet ovat esillä rinnakkain. Näyttely ja siihen liittyvä runsas oheisohjelma – luennot ja keskustelut – etsivät vastauksia moniin kysymyksiin: Millä tavoin muotoilua kerätään? Kuka muotoilua kerää? Miten keräilijöiden kokoelmat syntyvät? Miksi vain joistakin designesineistä on tullut himoittuja?

– Pyrimme aikaansaamaan eräänlaisen keräilijän ABC:n, perehdymme sellaisiin asioihin, kuin mitä leimat kertovat esineistä tai mitä tarkoittaa uniikki ja mitä sarjatuotanto, valottaa näyttelyn kuraattori, Designmuseon amanuenssi Harry Kivilinna.

Kivilinna jatkaa, että kuriositeettina aidon rinnalla on esillä rikosmuseosta lainattu väärennetty Timo Sarpanevan Kajakki-lasiveistos. Esimerkki kertoo keräilyvimman varjopuolista.

– Tässä näyttelyssä uusi ilmiö on, että keräilijät tulevat nimillään esiin. Perinteisesti keräilijät ovat pysytelleet kokoelmiensa taustalla, vaikka niitä olisi esitelty julkisesti. Mukana on myös merkittäviä yksityisiä kokoelmia, joita yleisö ei ole juuri päässyt aiemmin näkemään.

Kaj Franckin lasit ovat monen suomalaista lasia keräävän suosikkeja.
Lomonosovin posliiniset figuriinit sulattavat keräilijäsydämen.
Tapio Wirkkalan vanerivadit vaativat keräilijältä paksuhkoa lompakkoa.
Emaliset talousesineet ovat myös päätyneet keräilyesineiksi.
Väriteema muodostaa punaisen langan valkoisten keramiikkaesineiden kokoelmalle.

Näyttely on jaoteltu erilaisiin teemoihin. Yksi teemoista on tutkivat keräilijät.

– Maineikas tutkiva keräilijä oli muun muassa Oppi Untracht, lajin pioneeri, Harry Kivilinna sanoo.

Oppi Untracht (1922–2008) oli New Yorkissa syntynyt ja opiskellut kultaseppä ja tietokirjailija, joka asui ison osan elämästään Porvoossa. Untracht opetti taideaineita ja teki tutkimustyötä Yhdysvalloissa, kunnes muutti 1967 puolisonsa koru- ja lasitaiteilija Saara Hopean (1925–1984) kanssa tämän kotimaahan.

Jo vuonna 1957 saatu Fulbright-apuraha vaikutti pitkälti Untrachtin elämän suuntaan: hän lähti vuosiksi tutkimusmatkoille, aluksi Intiaan ja myöhemmin muun muassa Nepaliin ja Tiibetiin. Skandinavian tutkimusmatkalla hän tutustui Saara Hopeaan, ja pari avioitui vuonna 1960.

Untracht ja Hopea asuivat aluksi New Yorkissa, mistä he matkustivat pitkiksi ajoiksi Intian niemimaalle ja syvemmälle Aasiaan Untrachtin tutkimusten johdattamina. Tuolloin matkailu ei vielä vallannut esimerkiksi Nepalia, jossa Untracht saattoi taltioida perinteistä käsityötä ja niiden tekoa valtavaan määrään valokuvia.

Untracht ja Hopea keräsivät myös mittavan kokoelman taidekäsityöaarteita. Nepalin kylissä kiersi sana, että ulkomaalainen pariskunta halusi ostaa esineistöä. Sitä tultiin tarjoamaan Untrachtien kotiovelle. Nyt kokoelmat on taltioitu useisiin suomalaisiin ja ulkomaisiin museoihin, muun muassa Victoria & Albert -museoon Lontoossa.

Vuonna 1997 Oppi Untracht julkaisi kattavan teoksen nimeltä Traditional Jewelry of India. Hän järjesti myös näyttelyt intialaisista koruista sekä New Yorkiin että Designmuseoon. Yhteistyö museoiden kanssa oli tiivistä ja kesti taiteilija-tutkijan elämän loppuun saakka. Myös Saara Hopean elämästä ja työstä on ilmestynyt Untrachtin kirjoittama kirja.

Miksi Oppi Untracht sitten asui Porvoossa? Syy oli Saara Hopean isän kaupunkiin perustama arvostettu kultasepänliike, jonka taiteellisen johtajan tehtävät tytär joutui ottamaan isänsä kuoleman jälkeen. Vaimonsa kuoltua Untracht jäi porvoolaiseksi ja jatkoi yhdessä kerätyn kokoelman vaalimista.

Muista Designmuseon näyttelyssä esittäytyvistä arvokokoelmista Harry Kivilinna mainitsee Kyösti Kakkosen keräämät hienot Gunnel Nymanin lasiesineet sekä Poju ja Anita Zabludowiczin suomalaisen muotoilun kokoelman, jossa on muun muassa Alvar Aallon lasia sekä Paavo Tynellin valaisimia.

Pirkko Paanasen kokoelmassa on Oiva Toikan hienoimpia uniikkiteoksia.

Lasitaidetta ovat keränneet monet, ja erityisesti Oiva Toikka on ollut suosiossa. Viitasaarelaisen Pirkko Paanasen kokoelmasta on esillä isoja kokonaisteoksia ja helsinkiläisen Jyrki Kippolan kokoelmasta erityisesti lintuja.

Arabia-Rörstrandin astiastot ovat ilman muuta olleet merkittävä keräilykohde, ja niistä esimerkkinä Kivilinna mainitsee näyttelyssä nähtävät Jouni Tuomen ja Anna-Mari Äimälän keräämät harvinaiset Sing Fo -kuvioidut astiat. Sing Fo oli Arabian ja Rörstrandin 1800- ja 1900-luvun vaihteessa käyttämä eksoottinen koristeaihe.

Jouni Tuomen ja Anna-Mari Äimälän kohde on Arabian juhlava Sing Fo -sarja.
Jonas Forth on ihastunut tiikkiesineisiin.

1950- ja 60-luvuilla suositut tiikkiesineet hurmasivat Jonas Forthin, jolle on kertynyt niitä yli 200, omien sanojen mukaan ”vähän överiksi menneen” keräilyharrastuksen seurauksena.

Varkautelainen kasvitieteen emeritusprofessori Tuomas Sopanen tunnetaan ryijymiehenä. Hänen kokoelmassaan on yli 450 suomalaista ryijyä 1700-luvulta meidän päiviin, ja osaa – ei tietenkään kaikkia – saa nyt ihailla Helsingissä. Aiemmin ”suomalaisen ryijyn suurlähettilääksi” mainitun Sopasen ryijyjä on ollut esillä niin Yhdysvalloissa, Unkarissa, Turkissa kuin Tukholmassa.

Kun Sopanen vuonna 1980 väitteli tohtoriksi, hän sai sisareltaan lahjaksi jonkin uustuotantona toteutetun ryijyn. Sopanen päätyi valitsemaan Akseli Gallen-Kallelan Liekki-ryijyn, joka on riippunut siitä pitäen hänen kotinsa seinällä. Liekkiä pidetään ensimmäisenä modernina ryijynä, joka herätti henkiin yli tuhat vuotta vanhan, hiipumassa olleen kansanperinteen. Gallen-Kallela suunnitteli sen Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn, jossa suuriruhtinaskunta Suomi ponnisti kulttuurinsa välityksellä kansakunnaksi kansakuntien joukkoon.

Keräilykärpänen puraisi Sopasta 1990-luvun lopulla antiikkikaupassa, josta hänen mukaansa lähti ruutukuvioinen, kasviväreillä värjätty punaoranssikeltainen ryijy vuodelta 1850. Varhaisin sytyke saattoi silti olla lapsuudenkodin seinällä riippunut turvallisen tummasävyinen – osin kulunut ja paikattu – perintöryijy, joka oli tehty vuonna 1891.

Sopasen aarteisiin kuuluvat myös Väinö Blomstedtin Hevoset vuodelta 1906, Uhra-Beata Simberg-Ehrströmin Oras 1960-luvulta, Eva Brummerin Zebra vuodelta 1950 sekä Timo Sarpanevan Kalliomerkki vuodelta 1960, jonka Sopanen arvioi arvokkaimmaksi ryijykseen.

Juhani Lemmetti on puolestaan kerännyt suomalaista muotoilua jo 1980-luvulta lähtien ja esittelee ja myy sitä galleriassaan Helsingissä. Designmuseon näyttelyssä Lemmetiltä on Yrjö Kukkapuron kalusteita. Miksi juuri niitä?

– Olen aina ihaillut Yrjön kansainvälisestikin tunnustettuja huonekaluja, ja tavatessani hänet minuun teki suuren vaikutuksen hänen empaattisuutensa, vaatimattomuutensa ja luovuutensa. Meistä tuli hyvät kaverit, ja olen vuosien varrella saanut hankittua maestrolta joukon hänen itse tekemiään uniikkikalusteita. Niin idea kokoelmasta syntyi.

Lemmetin mielestä Kukkapuron muotoilusta tekevät kansainvälisesti merkittävän innovatiivisuus, ajattomuus, funktionaalisuus, kauneus ja kestävyys.

– Yrjö osaa säveltää väreillä ja muodoilla.

Näyttelyssä on esillä muotoilijan tekemien uniikkien lisäksi kymmenkunta alkuperäiskuntoista, nykyään myös sarjavalmistuksessa olevaa Kukkapurokalustetta. Entä Lemmetin oma suosikki? Vastaus tulee empimättä: Experiment-tuoli vuodelta 1982.

Juhani Lemmetti on hurahtanut Yrjö Kukkapuron designiin, kuvassa Experiment-tuoli.

Niin sanottua arjen osastoa eli Arabian astioiden keräilijöitä edustavat kymenlaaksolaiset Virve ja Heikki Mattila, joilla on noin 12000 maito- ja kermakannua.

– Sain anopilta Karjala-kannun ja ajattelin, että minäpä kerään muutaman lisää, kun ovat niin nättejä, Virve Mattila kertoo.

Kun aviomies lähti juttuun mukaan, he ryhtyivät kiertämään kirpputoreja ja:

– Sittenhän se lähti lapasesta.

Heikki Mattila täsmentää, että perusajatus oli silti enemmän kuin päähänpisto:

– Arabia on ollut iso tekijä niin monen suomalaisen arjessa. Se merkitsi paitsi työtä ja leipää ihmisille myös kulttuurihistoriaa. Maitokulttuurissa on ollut monta mullistusta tässä maassa, ja niiden seurauksena maitokannut ovat kadonneet käytöstä. Tulivat pullot, pussit muovikaatimineen, pahvitölkit…

Mattilat ovat myös halunneet taltioida teollista kulttuuria, joka katosi, kun Arabian tuotanto siirtyi pois Suomesta. Kokoelmaan kuuluu kannuja 1800-luvun loppupuolelta alkaen.

– Sekä niin sanotulla piippuleimalla että kruunuleimalla varustettuja, Mattilat kuvaavat eri vuosikymmenten merkitsemistapoja.

He ovat keränneet kokoelmaansa 13 vuotta ja esitelleet sitä valikoidusti jo ennen Designmuseon näyttelyä.

– Haluamme tuottaa iloa mahdollisimman monelle muullekin. Tämä ei ole liikeidea vaan harrastus.

Virve ja Heikki Mattilalla taas on liki 12000 Arabian kaadinta.
Liisa ja John Herweg ovat löytäneet kaikki Arabian Fennia-sarjan maljakot Yhdysvalloista.

Erityisen hauskalta kuulostaa Washingtonin lähellä Yhdysvalloissa asuvien Lisa ja John Herwegin kohde, joka tavallaan myös juontaa juurensa Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn. Muuan Mr. Samuel näki siellä uutta suomalaista keramiikkaa ja kiinnostui siitä niin, että teki myöhemmin miljoonatilauksen Amerikan-markkinoille. Herwegit tutustuivat Arabian astioihin parikymmentä vuotta sitten paikallisilla kirpputoreilla, jonne niitä oli kulkeutunut. He ovat keränneet Fennia-, Saimaa-, Aura- ja Kalevala-sarjoja, joista osa on nyt palannut näytteille synnyinmaahansa.

Keräilijät ja kokoelmat -näyttely Designmuseossa Helsingissä on avoinna 22. maaliskuuta 2020 asti.

Julkaistu: 23.1.2020
Kommentoi »