”Tajusin, ettei minulla ole juuri muita, kenen kanssa jakaa iloni” – äitiys sai Camilla Nissisen huomaamaan, miten yksinäinen hän on

Ehdinpäs! Camilla Nissinen katsoi tyytyväisenä videota – hän oli juuri taltioinut tyttärensä ensimmäisen naurun. Intensiivisen vauva-arjen keskellä pieni onnenhetki ilahdutti, ja Camilla seisoi puhelin kädessään miettien, kenelle pätkän lähettäisi.

”Tajusin, ettei minulla ollut puolisoni lisäksi juuri muita, joille voisin jakaa videon.”

Suhteet moniin ystäviin ja perheenjäseniin katkesivat, kun Camilla 27-vuotiaana erosi Jehovan todistajista. Uskonnon oppeihin kuuluu karttamiskäsky, joka määrää, että yhteisöstä eronneisiin tai erotettuihin ei pidetä yhteyttä.

Tapahtuneesta on kulunut kymmenen vuotta, mutta luopumisen aiheuttama suru konkretisoituu yhä erityisesti hyvinä hetkinä. Kuten silloin, kun Camilla alkoi suunnitella puolisonsa kanssa naimisiinmenoa. He miettivät, riittääkö maistraatti vai järjestäisivätkö he hääjuhlan. Camilla tajusi, ettei hänen puoleltaan juhliin tulisi juuri ketään.

”Olen luonteeltani sellainen, että pidän surut ja murheet itselläni, mutta ilot konkretisoituvat, kun saan jakaa ne rakkaiden ihmisten kanssa.”

Ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat kulkeneet Camillan mukana läpi elämän. Uskontoon kuului tiukkoja moraalisääntöjä, jotka määräsivät, millaisia ystäviä ja harrastuksia Camillalla sai olla. Koulun aamunavausten aikaan hän tottui seisomaan käytävällä. Camilla ei tuntenut kuuluvansa joukkoon, vaikka luokkakaverit eivät koskaan kiusanneetkaan häntä.

Ulkopuoliseksi hän koki itsensä myös yhteisössään. Hän muistelee olleensa välillä ainoa, jota ei kutsuttu seurakunnan nuorten menoihin.

”En kehdannut sanoa siitä silloin kellekään. Halusin ylläpitää eetosta, että meillä on rakkaudellinen veljesseura, joka on maailman paras.”

Yhteisöstä erottuaan Camilla oli yhtäkkiä tyhjän päällä. Tuttuja traditioita ei enää ollut, mutta esimerkiksi kristityille tärkeät perinteet olivat vieraita. Jehovan todistajat eivät vietä maallisia juhlia, kuten syntymäpäiviä, äitienpäivää, halloweenia tai joulua.

”Kun muut ovat katsoneet telkkarista Joulupukin kuumaa linjaa ja vahdanneet kinkun kypsymistä, minä olen lukenut Ronja Ryövärintytärtä ja syönyt makaronilaatikkoa.”

Camilla arvelee, että esimerkiksi joulun merkitys rakentuu monille jo lapsena. Siksi hän jää ehkä aina juhlassa tarkkailijan rooliin. Hän ei vieläkään tunnista lapsen päiväkodin joululauluja tai osaa sanoa, pitäisikö pöydässä olla kalaa vai laatikoita. Hän voisi hyvin syödä pizzaa ja lukea kirjaa.

”Välillä tuntuu, että tirkistelen muiden perinteitä. Matkin ja etäisesti toivon, että menee oikein.”

Lapsuudestaan Camillalle jäi hyviä muistoja. Kirjat tekivät häneen varhain vaikutuksen.

”Äiti luki lempisatujani minulle niin paljon, että osasin ne lopulta sanasta sanaan ulkoa. Isosiskoni luki minulle ääneen myös koulusta saamiaan lukutehtäviä. Olen eskari-ikäisenä kuunnellut ihan sujuvasti esimerkiksi Seitsemää veljestä. Mitään en tarinasta silloin ymmärtänyt, mutta kirjojen ja tarinoiden äärellä vietetyt hetket olivat minulle tärkeitä.”

Perhe teki muutenkin paljon tavallisia asioita yhdessä. Lauantaisin oli usein sauna, pizza ja elokuva, jonka lapset saivat valita.

”Vastaavanlaisia perhehetkiä haluan arjessani vaalia. Pidän huolen siitä, että luen lapselleni joka päivä.”

On kuitenkin traditioita, joita Camilla ei voi lapsuudestaan esitellä. Hän muistaa lämmöllä esimerkiksi kolmipäiväisiä kesäkonventteja, Jehovan todistajien vuotuisia suurtapahtumia.

”Konventeissa parasta oli yhteisöllisyys. Kaikkialla oli ihmisiä, jotka ajattelivat perusasioista samalla tavalla. Konventti oli myös niitä harvoja paikkoja, joissa uskosta sai olla reippaasti ylpeä.”

Äitiyden myötä Camilla on joutunut uudestaan suremaan ihmisiä, jotka jäivät Jehovan todistajiin.

”He ovat hyviä, ihania ja hauskoja ihmisiä, joita olisin halunnut pitää elämässä. Suren, ettei lapseni pääse koskaan tutustumaan heihin eivätkä he opi tuntemaan häntä.”

On vaatinut työtä hyväksyä, että vaikka oma sukupolvien ketju ei kokonaan katkennut yhteisöstä lähtemisen myötä, se jäi katkonaiseksi.

”Kun repäisee itsensä tiiviistä uskonnollisesta yhteisöstä, se jättää pohtimaan, kuka minä olen ja minne minä lapseni juuret kytken.”

Sotilaspassin lehdet olivat kellastuneet ja muste levinnyt sieltä täältä. 15-vuotias Camilla siivosi äidin vanhempien luona ja ihmetteli papereissa lukeneita palvelukseenastumistietoja. Niiden mukaan ukki oli ollut vain 165 senttiä ja painanut 50 kiloa.

”Mietin, että eihän tämä voi mitenkään olla mahdollista. Ukki oli vanhanakin iso, roteva mies, jota halatessa minun piti nousta varpailleni.”

Kävi ilmi, että ukki oli kasvanut arvaamattoman ja väkivaltaisen isän varjossa ja muuttanut jo nuorena pois kotoa. Hän kiersi renkinä talosta toiseen.

”Ruoasta oli niin tiukkaa, että ukki oli alkanut kasvaa vasta parikymppisenä armeijassa.”

Muisto nousi mieleen, kun Camilla sai esikoisensa heti syntymän jälkeen syliin. Vastuu vastasyntyneestä tuntui äkkiä valtavalta. Kun oma menneisyys ei ole se tavanomaisin, miten hän osaisi olla paras mahdollinen äiti? Nuorena aikuisena sairastettu vakava syömishäiriökin huolestutti häntä.

”Elämässäni on painolastia. Mietin, miten vältän syömishäiriön siirtymisen lapselle tai kasvatan hänet yhteiskuntaan, jossa itse olen ollut niin repaleisesti osallisena.”

Silloin hän mietti ukkia, joka oli vielä myöhemmin elämässä menettänyt talonsa tulipalossa.

”Hänellä oli traumaa trauman päälle, mutta siitä huolimatta hänestä tuli lempeä isä ja ukki, joka ei koskaan käyttänyt väkivaltaa.”

Camilla alkoi pohtia trauman ylisukupolvisuutta ja suojamekanismeja. Kirjoittaminen on ollut hänelle tapa jäsennellä maailmaa, ja myös esikoisromaani Meitä vastaan rikkoneet kumpusi omista uskontoon liittyvistä kokemuksista.

Toinen romaani Rihmasto ilmestyi keväällä, ja se kertoo hiljattain äidiksi tulleen Alman ja tämän ukin Ilmarin tarinan. Ilmarin perusturvallisuus on rikottu jo lapsena, ja puhumattomuus voimistaa hänen yksinäisyyttään. Alma kaipaa äitiä, joka ei ole hänen elämässään läsnä. Turvaverkot puuttuvat, ja Almaa kokee yksinäisyyttä ja irrallisuutta: hänellä ei ole vahvoja juuria eikä sukua, johon kiinnittyä.

Camilla tunnistaa fiktiivisen Alman tunteita itsessään.

”Hyödynsin kirjoittaessa omaa ihmisen ikävääni.”

Camillan ukissa puolestaan on palasia Ilmarista. Kirjaa varten Camilla pyysi enojaan ja tätejään kertomaan muistoja ukista. Lisäksi hän luki tutkimuskirjallisuutta ja haastatteli niin muistihoitajia kuin traumaterapeutteja.

Taustatyö auttoi ymmärtämään myös itseä paremmin.

”Ymmärsin, että taustani vaikuttaa siihen, millainen ja miten pystyvä olen. Tajusin, etten välttämättä ole huono tai osaamaton äiti, ja pystyin antamaan itselleni siimaa.”

Camillan lapsi on nelivuotias ja tottunut siihen, etteivät kaikki äidille tärkeät ihmiset ole perheen arjessa mukana. Camilla on miettinyt, miten ottaisi asian puheeksi sitten, kun lapsi alkaa esittää kysymyksiä. Valmista vastausta hänellä ei vielä ole.

”On helppo suunnitella, miten asian esittäisi oppikirjamaisesti. Mutta kun omat ja lapsen tunteet ovat pöydällä, ei asia olekaan niin yksinkertainen.”

Camilla on itse alkanut ajatella, että hänen menneisyytensä ei ole yhtä merkityksellinen kuin tulevaisuus. Hän haluaisi välittää ajatuksen myös lapselleen.

”Ihmisillä on monia syitä, joiden vuoksi kytkökset menneeseen ovat katkenneet. Historian ei tarvitse määrittää sitä, millaisiksi ihmisiksi minä ja lapsemme voimme kasvaa.”

Äitiyttä Camilla on rakentanut mallista, jonka on vuosien varrella saanut äidiltä, isovanhemmilta ja anopilta. Hän myös lukee paljon.

”Olen persoonaltani sellainen, että minulla on tarvetta kontrolloida asioita. Olen kuitenkin hyväksynyt, että virheitä tapahtuu enkä voi olla täydellinen.”

Yksinäisyydestä Camilla ei ehkä pääse eroon, mutta se ei hävetä tai tunnu lamaannuttavalta.

”Yksinäisyys on värittänyt elämääni niin kauan, että kuljen nykyään sen kanssa ymmärtäväisesti käsi kädessä.”

Hän arvelee, että myös suru läheisten ihmisten menettämisestä seuraa häntä aina. Camilla on kuitenkin oppinut, että surun pitää antaa tulla ja tunne käsitellä. Sen jälkeen sen voi luovuttaa pois.

”Muistutan myös itselleni, että minulla on elämässäni puolisoni perhe ja työkaverit, joille tiedän voivani kertoa kipeitäkin asioita. Olen heille tärkeä ja he ovat tärkeitä minulle.”

Syömishäiriön ollessa pahimmillaan hän huomasi, että on myös olemassa ammattilaisia ja yhteiskunnan rakenteita, jotka tekevät ihmeitä.

”Ajanjaksot sairaalassa pelastivat elämäni. Ilman niitä en olisi saanut yliopisto-opintoja loppuun ja pystyisi nyt tekemään kokoaikaisesti töitä.”

Apua oli saatavilla myös silloin, kun Camilla vielä ajatteli, ettei halua lapsia. Hän oli huolissaan, että raskauden myötä kasvava vatsa laukaisi syömishäiriön uudelleen, ja päätti soittaa perheneuvolaan.

Camilla ja hänen puolisonsa pääsivät juttelemaan jo ennen kuin olivat edes yrittäneet lasta. Huolista puhuminen auttoi, ja pari päätti yrittää lasta.

Entisen yhteisön hän saisi takaisin vain katumalla ja liittymällä takaisin Jehovan todistajiin. Sitä Camilla ei aio tehdä.

”Minulla oli valinnan- ja uskonnonvapaus lähteä Jehovan todistajista pois, ja uskonnossa olevilla on valinnanvapaus, keitä he haluavat elämässään pitää. En kuulu siihen joukkoon eikä sille voi mitään.”

Camilla tietää, että tragedia on molemminpuolinen, ja tuntee myötätuntoa uskontoon jääneitä kohtaan. He uskovat vilpittömästi, että Jumala haluaa heidän karttavan rakasta ystävää tai perheenjäsentä, johon ei saa enää pitää yhteyttä.

”Ajatus, että pitää karttaa vaikkapa omaa lasta tai ystävää, on varmasti hirvittävän raastava. En halua syyllistää ihmisiä, jotka ovat tehneet valinnan, etteivät pidä minuun yhteyttä.”

Ulkopuolisuuden kokemukset ovat tehneet hänestä herkän huomaamaan toisten yksinäisyyden. Puistossa hän on opetellut jutustelemaan ja lähestynyt yksinäiseltä vaikuttavaa lasta tai aikuista. Kauniit sanat lapsesta on helppo tapa ilahduttaa.

Siitä Camilla sai itse kokemusta, kun hänen lapsensa oli vielä vauva. Tuoreena äitinä päivät olivat pitkiä ja yksinäisiä. Vaunulenkeillä Camillalle tuli tavaksi istahtaa puistonpenkille.

”Lähes aina joku mummeli tai pappa pysähtyi ihastelemaan lasta ja juttelemaan kanssani. Se oli pieni mutta minulle tärkeä juttu, ja olen heille edelleen kiitollinen.”