Auli Viitala: ”Aikuisiässä alkaneessa rakkaudessa on kauheasti hyviä puolia ja vain vähän rasitteita”

”Joskus vain kuuluu klik, kun ystävyyssuhde alkaa”

Satuimme Maijan kanssa samaan ruokapöytään kymmenen vuotta sitten. Joskus vain kuuluu klik, kun ystävyyssuhde alkaa.

Nauroimme heti samoille asioille, elämän nurjille puolille. Yhteisestä naurusta oivalsin, että tässä on minun ihmiseni. Maija on myös älyllisesti haastava ja ihana keskustelukumppani.

Maija asuu ulkomailla, mutta olemme yhteyksissä päivittäin. Olemme samanlaisessa tilanteessa, meillä molemmilla on pitkäaikaissairaus. Minulla on psyykkinen sairaus, Maijalla epilepsia. Vaikka sairautemme ovat erilaisia, kummallakin on vaikeuksia arjen jaksamisen kanssa.

Minulle on tarjottu paljon ajatusta, että vertaistukea voi löytyä potilasjärjestöstä. En kuitenkaan ole kauheasti kokenut vertaisuutta sitä kautta. Sama diagnoosi ei välttämättä yhdistä.

Maija on minulle oikeasti vertais­tuki. Meidät tekee vertaisiksi sekin, että kummallekin oma työ on tosi tärkeää jaksamisesta huolimatta.

Olen tällä hetkellä pois työelämästä, mutta kirjoitan jonkin verran yhteiskunnallisista aiheista, pääasiassa rahasta ja syrjäytymisestä. Maija taas on terapeutti. Koen, että teemme samanlaista työtä. Maija pelastaa maailmaa yksi ihminen kerrallaan. Minä suuntaan yhteiskuntaan päin ja haluan, että yhteiskunnan tukiverkot vahvistuisivat.

Meitä yhdistää se, että kumpikin haluaa käyttää vähäisiä voimavarojaan siihen, että maailmasta tulisi pehmeämpi ja inhimillisempi paikka.

”Ex-vaimoni on vanhemmuuskumppani, johon voin luottaa täysillä”

Ex-vaimoni Tanja ja minä olemme samalla puolella maailmassa. Siihen ei vaikuta se, että onko meillä enää parisuhdetta tai rakkaussuhdetta.

Tapasimme 20-vuotiaina ja olimme yhdessä yhdeksäntoista vuotta. Erosimme kahdeksan vuotta sitten, ja meillä on kaksi yhteistä lasta, jotka ovat jo melkein aikuisia.

Tanja on vanhemmuuskumppani, johon voin luottaa täysillä. Tiedän, että kun lapset eivät ole minulla, he ovat täysin turvassa Tanjan kanssa. Meitä yhdistää se, että lasten hyvinvointi on kummallekin elämän tärkein asia.

Voin aina soittaa Tanjalle, kun vanhemmuudessa tulee eteen tilanne, jossa en tiedä mitä tekisin. Saan häneltä suhteellisuudentajua. Jos kuvittelen olevani paska äiti, Tanja sanoo, että en ole ikinä ollut sellainen enkä ole nytkään. Emme kritisoi toistemme vanhemmuutta, vaan kumpikin tietää, että se on aika vaativaa hommaa, johon tarvitsee tukea ja vahvistusta.

Tanja on ollut elämäni kantavia voimia. Joskus tukeudun häneen myös muissa kuin lapsiin liittyvissä asioissa. Menimme alun perin yhteen siksi, että pidimme toisistamme, ja pidämme toisistamme eron jälkeenkin. Nähtäväksi jää mitä suhteellemme tapahtuu, kun lapset aikuistuvat.

Olen iloinen siitä, että Tanjalla on elämässään rakkautta. Tiedän, että hänkin on iloinen minun elämäni toisesta suuresta rakkaudesta. Siinäkin asiassa olemme samalla puolella maailmassa.

”Ihmiset ovat yleensä aika mukavia -ajatus on ukkini perintöä”

Oiva-ukin perintöä minussa on ajatus, että kaikki ihmiset ovat yleensä aika mukavia, tuntemattomat jopa kiinnostavampia kuin tutut.

Minun on helppo antautua keskusteluun vieraiden ihmisten kanssa. Antoisa kohtaaminen voi olla se, kun liukuportaissa vaihtaa sanan vieraan ihmisen kanssa ja se jää mieleen pyörimään koko päiväksi.

Ukki oli savolainen. Hän oli nuori ukiksi, vasta 47-vuotias, kun synnyin. Vietin lapsena kesäisin aikaa mummolassa ja kuljin ukin mukana torilla, seurakunnan tapahtumissa ja muissa paikoissa. Lapsuudessani oli paljon savolaista huastelua milloin missäkin torin kulmalla.

Ammatiltaan ukki oli postiauton kuljettaja. Hänellä oli lukihäiriö, ja luulen, että hän ei ollut lukenut kauhean montaa kirjaa. Silti hänen elämänsä oli varmasti täynnä tarinoita, kun hän tapasi paljon ihmisiä ja rupatteli kaikkien kanssa.

Olen junantuoma Helsingissä. Aikuisena savolaisuus on tullut minulle yhä tärkeämmäksi identiteetiksi. Voi olla, että kotiseutu tulee ihmiselle jopa merkityksellisemmäksi sen jälkeen, kun hän on lähtenyt sieltä.

En ymmärrä ollenkaan, jos savolaisia sanotaan kieroiksi. Minulle savolaisuus on avointa suhtautumista toisiin ihmisiin. Savolaisuus näyttäytyy minulle mukavina ihmisinä, jotka ryhtyvät toisten kanssa vuorovaikutukseen. Siellä päin on epäkohteliasta, jos ei huomioi toisia.

Olen iloinen siitä, että olen savolainen – ja siitä, että sain lapsena tutustua ukkiini.

Auli Viitalan kirja Elämäni kansalaisena ilmestyi helmikuussa. Kirja on ­Viitalan tutkimusmatka siihen, miten kotoa saadut eväät ohjaavat tapaamme hahmottaa paikkamme. ”Kukaan ei pärjää täällä yksin, eikä sellaista kannata edes tavoitella”, hän sanoo.

”Kun tapasin Ullan, huomasin vahingossa sanovani joo”

Kaksi vuotta sitten Ulla ­otti minuun yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko minua kirjoittaa kirja. Hän oli valmistautunut hyvin ja lukenut kaikki julkiset tekstini, joten päätin tavata hänet – vain sanoakseni ei.

Ajattelin, että onpa huono idea: ihminen, jolla on liian vähän jaksamista ja rahaa käyttäisi vähäisen jaksamisensa kirjan kirjoittamiseen, vaikka se ei tuota rahaa käytännössä ollenkaan.

Ulla on pitkäaikainen kustannusalan ammattilainen. Tavatessamme hänen asenteensa oli niin ammattimainen, että vaikutuin. Tajusin, että tuolla naisella on eri vahvuudet kuin minulla ja hän olisi antamassa niitä käyttööni. Olisin saamapuolella, jos saisin osani Ullan ammattitaidosta.

Huomasin vahingossa sanovani joo.

Ullan ansiosta kirjoitin Elämäni kansalaisena -kirjan. Minusta oli tärkeää kuvata sitä, miten lapsuuden ympäristö vaikuttaa siihen, minkälaisia mahdollisuuksia ihmisellä on yhteiskunnassa ja miten hän näkee paikkansa siinä. Minä sain keskiluokkaisesta lapsuudenkodistani käsityksen, että olen kelpo kansalainen, joka voi vaikuttaa ja mielipiteilläni on väliä. Kaikilla ei ole samanlaista onnea.

Kehityin kirjoittajana Ullan ansiosta. Hän on auttanut minua olemaan ajattelussani tarkempi ja menemään siinä pidemmälle, välttämään itsestäänselvyyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia.

Kirjoitan nyt toista kirjaani, joka kertoo hulluudesta ja rakkaudesta. Esikoiskirjani on minulle tosi tärkeä. Ulla teki siitä kirjan ja minusta kirjailijan.

”Pikkuveljeni kanssa on vain rakkaus, ja se riittää”

Pikkuveljeni Antti ei puhu. Hänellä on Downin oireyhtymä.

Ihmiset kertovat usein, miten voivat keskustella sisarustensa kanssa vaikka omien vanhempien vanhenemisesta. Minulle sisaruus ei merkitse mitään tuollaista. On vain rakkaus, ja se riittää.

Antti ei kerro sanoilla, että rakastaa. Hän ei soittele tai lähetä lahjoja tai tee muita rakkauden tekoja. Silti vain tiedän, että hän rakastaa minua. Sanojen sijaan vuorovaikutuksemme perustuu muuhun yhteenkuuluvuuteen. Aina kun näemme, tunnen olevani kotona. Antin olemassaolo on minulle yksinkertaisesti onnellinen asia.

On vaikea arvioida, miten Antti on vaikuttanut kasvamiseeni. Hän on ollut elämänkumppanini siitä ­asti, kun olin viisivuotias. En ­ainakaan hirveästi pelkää sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Ehkä olen pienestä asti tottunut siihen, että tuntemattomat ihmiset voivat katsoa vähän kummeksuen.

Antti oli varmaan myös ensimmäinen kouluni siihen, että minkälaiset sanat toimivat, kun ihmisille yrittää selittää asioita niin, että ­kaikki ymmärtävät.

Kirjoitin Antista kirjassani. Tein sen siksi, että halusin käsitellä myös luokkaa, joka on koko elämänsä hoivan kohteena. Kehitysvammaisten itsemääräämisoikeus ja kansalais­oikeudet ovat vähän uhattuina, ja siksi niitä pitää puolustaa.

Antti ei kuitenkaan ole ­minulle ­ensisijaisesti kehitysvammainen, vaan rakas ihminen, jonka kanssa sydämet lyövät samaa tahtia.

”Lystinpito on tärkeämpää kuin uurastus suhteen eteen”

Miesystäväni Thomas ja minä näemme, että lystin­pito on tärkeämpää kuin ­uurastus suhteen eteen.

Aina sanotaan, että parisuhteen eteen pitää tehdä työtä, mutta ajattelemme asiaa pikemminkin vapaaehtoispohjalta.

Tapasimme kuusi vuotta sitten. Ylistän aikuisrakkautta. Se on tosi erilaista kuin rakkaus on silloin, kun menee naimisiin, perustaa perheen ja ruuhkavuodet tulevat.

Aikuisiässä alkaneessa rakkaudessa on kauheasti hyviä puolia ja vain vähän rasitteita. Voi keskittyä iloon ja rakkaudesta nauttimiseen, ei kaikenlaisiin pakkoihin.

Pienenä näin Oiva-ukin ja mummon nukkumassa päiväunia lusikassa. Se nolotti minua kauheasti, koska he olivat niin vanhoja. Tajusin vasta, että he olivat silloin samanikäisiä kuin me nyt. Nyt ajattelen, että tämä ikä on tähänastisen elämäni parasta rakkauden ja seksin näkökulmasta.

Olemme kovia hassuttelemaan Thomaksen kanssa. Pyöritämme ­jotain ajatuskelaa niin, että siitä tulee jotain absurdia, mitä ei voi selittää ulkopuolisille. Yksi juttumme on Thomaksen kuviteltu matka­toimisto. Kun reissaamme yhdessä, se on aina Ranta Resorin matka. Niillä on yleensä jokin määränpää, mutta poikkeamiset suunnitelmista ovat Ranta Resorin ydinaluetta.

Olen kauhean iloinen, että elämässäni on tuollainen ihminen. Suhteemme alkuvaiheessa mietin, että eroaisin Thomaksesta. Silloin eksäni Tanja sanoi, että kannattaakohan suuresta rakkaudesta luopua. Silloin tajusin, että hitto, ei kyllä kannata.