Avotakka

Ajatonta designia ja koko kansan arkikalusteita – näin Askosta kasvoi Pohjoismaiden suurin huonekaluvalmistaja

Ajatonta designia ja koko kansan arkikalusteita – näin Askosta kasvoi Pohjoismaiden suurin huonekaluvalmistaja
Aukusti Asko-Avoniuksen verstaasta kehittyi neljässä vuosikymmenessä Pohjoismaiden suurin huonekaluvalmistaja. 1950-60-luvulla Asko kahmi kansainvälistä huomiota etenkin Eero Aarnion rohkeilla muovikalusteilla. Vintageinnostuksen myötä Askon klassikkotuotteet ovat taas ajankohtaisia.
Julkaistu: 19.11.2020

Kälviäläisen puusepän poika Aukusti Asko-Avonius (1887–1965) tähtäsi alusta lähtien korkealle. Hän aloitti uratiensä vuonna 1906 Sortavalassa Eero Mäkisen veistokoulussa ja suuntasi kolmen vuoden kuluttua ajan tunnetuimmalle tehtaalle Bomanille Turkuun. Sieltä oppimatka jatkui ”kisällikierroksen” merkeissä Ruotsiin, missä Aukusti työskenteli viiden vuoden ajan kaikkiaan yhdellätoista eri tehtaalla.

Oman yrityksensä Aukusti Avonius käynnisti Lahdessa vuonna 1918 kuuden työntekijän voimin. Kymmenessä vuodessa Lahden Puuseppätehdas kehittyi nykyaikaiseksi huonekaluteollisuuden uudistajaksi, ja seuraavien vuosikymmenien aikana Askosta kasvoi Suomen ja Pohjoismaiden suurin huonekaluvalmistaja.

1920-luku: Tehoa ja tyylikalusteita

Alkuaikoina mallisto täyttyi tyylikalusteista, jotka eivät erottuneet muiden puusepänverstaiden tuotannosta. Sitä määrätietoisemmin paneuduttiin tuotannon kehittelyyn. Tuotanto siirtyi uuteen tehdasrakennukseen, jossa työt organisoitiin tehokkaaksi sarjatyöksi. Tilaa riitti myös uudelle verhoiluosastolle, joten mallistoon voitiin liittää nyt sohviakin. Tehdas valmisti peräti yli 170 000 huonekalua vuodessa.

Tuotannon lisäksi kasvoi myymäläverkosto. Vielä 1920-luvun lopulla jälleenmyyjät myivät Askon kalusteet, mutta lamavuodet ajoivat monet niistä talousvaikeuksiin ja Asko alkoi lunastaa osuuksia myymälöistä. Vähitellen syntyi oma myymäläketju.

Ennen pitkää Aukusti Avonius oivalsi, että menestyäkseen pitkällä tähtäimellä tehdas tarvitsee myös uusia ja omaleimaisia tuotteita. Tämän ansiosta hän aloitti seuraavalla vuosikymmenellä yhteistyön muotoilijoiden kanssa.

Esimerkkejä Askon tuotannosta eri vuosikymmeniltä
Birger Hahlin mallipiirustus ruokasalin kalustosta vuodelta 1926.
Ilmari Tapiovaaran nojatuoli.
Loimukoivulipasto on Antti Salmenlinnan käsialaa.
Ilmari Tapiovaaran kirjoituspöytä mallia 604.
Maija Heikinheimon sivupöytä Apu 604.
Ilmari Lappalaisen klassinen Laila-nojatuoli.
Koivurunkoinen Panu-nojatuoli.
Olavi Liedon ruokapöytä 3006 ja 2010-tuolit.

1930-luku: Varovaista modernismia

Vuonna 1931 Avonius muutti yrityksensä nimeksi Asko-Avonius Huonekalutehtaat ja otti samalla itse käyttöön kaksiosaisen sukunimen Asko-Avonius.

Taloon palkattiin vuonna 1932 ensimmäiseksi vakituiseksi muotoilijaksi Maija Heikinheimo, ja malleja tilattiin lisäksi muun muassa Eevert Toivoselta, Birger Hahlilta ja Antti Salmenlinnalta.

Tyylihistorialliset lainat jäivät taka-alalle, ja tilalle tuli käytännöllisyyttä korostanutta funktionalismia ja ylellistä art decoa. Huonekalut muuttuivat virtaviivaisiksi mutta toistaiseksi vain varovaisen moderneiksi.

Tyypillisiä huonekaluja olivat tummaksi petsatut loimukoivukalusteet. Olohuoneissa suosittiin sohvia ja nojatuoleja, joissa oli funkishenkiset kaarevat käsinojat. Myös ruokapöydissä, tuoleissa ja lipastoissa näkyi niukka, uusasiallinen linja.

Parahiksi ennen talvisotaa Asko otti rohkean harppauksen kohti funktionalismia palkkaamalla 25-vuotiaan Ilmari Tapiovaaran taiteelliseksi johtajaksi. Hän ryhtyi nuoruuden innolla uudistamaan mallistoa. Vuoden 1939 Asuntonäyttelyssä esiteltiinkin kymmenen kalusteen mallisto, mutta se ennätti olla esillä vain seitsemän päivää ennen sodan syttymistä. Uutuusmalliston suosiota ei päästy testaamaan myymälöissäkään, sillä se ei ennättänyt myyntiin ja ensimmäinen viidenkymmenen kappaleen koe-erä tuhoutui pommituksissa. Lehdistössä uutuudet saivat kuitenkin innostunutta palautetta, ja kehityksen siemen oli kylvetty.

Ilmari Tapiovaara ei sodan jälkeen enää palannut Askon palkkalistoille, mutta yhteistyö jatkui myöhemmin, ja 1950-luvulla hän piirsi Askolle monia ikoniseksi muodostuneita kalusteita.

Sotien jälkeinen aika oli Askolle menestyksekästä: kaikki, mitä saatiin tehtyä, meni kaupaksi.

1940-luku: Skandinaavisia muotoja

Sota pysäytti huonekaluvalmistuksen, koska tuotanto piti valjastaa puolustusvoimien tarpeisiin. Sotaa seurasi vuosikymmenen lopulle jatkunut pulakausi, jolloin Huoltoministeriö valvoi tiukasti huonekaluvalmistusta aina lipaston laatikoiden ja nuppien lukumääriin saakka. Vasta pulan hellitettyä palattiin kehittelemään uusia malleja. Valmistajan kannalta elettiin suotuisaa aikaa: kaikki, mitä saatiin tehtyä, meni kaupaksi.

Kun suunnittelijat ja tehtaanjohto pääsivät vihdoin myös ulkomaille tutustumaan uusiin virtauksiin, havahduttiin siihen, miten paljon oli jääty jälkeen muita Pohjoismaita. Mallistosta puuttuivat lähes kokonaan ajan hermoon iskevät mallit.

Uudistamista päätettiin jatkaa, ja 1940- luvun puolenvälin jälkeen taloon palkattiin muotoilijoiksi Olavi Lieto ja Ilmari Lappalainen. He uudistivat mallistoa kodikkaan moderniin tyyliin esikuvinaan ajan ruotsalaiset ja tanskalaiset kalusteet.

Mallistoa täydennettiin myös ottamalla kalusteita suoraan Ruotsista ja Tanskasta. Lisenssivalmistuksen ansiosta tuotantoon pääsi myös Tapiovaaran Fanett-tuoli, jota oli aluksi tehnyt ruotsalainen Edsbyn tehdas. Se ansaitsi huippusuosionsa.

1950-luku: Pinnatuoleja ja vaahtokumia

Vuonna 1956 Asko oli Pohjoismaiden suurin huonekalutehdas. Kotimaisten muotoilijoiden kädenjälki näkyi entistä enemmän.

1950-luvulla suunnitteluosastolla oli yleensä yhtä aikaa neljä vakituista suunnittelijaa. Osastolla työskentelivät niin Olli Borg, Jussi Peippo, Ilse Töyrylä kuin Aulis Leinonen. Lisäksi malleja tilattiin alan johtavilta nimiltä Tapio Wirkkalalta ja talossa tutulta Ilmari Tapiovaaralta. Heidän ansiostaan mallisto sai monta klassikoksi noussutta kalustetta. Myyntimenestyksiä olivat varsinkin Tapiovaaran variaatiot pinnatuoleista. Fanettia seurasivat Mademoiselle-lepotuoli ja Mamselli-keinutuoli. Tapio Wirkkala suunnitteli näyttävät Rytmivaneri-tuolit ja -pöydät.

Aiempien vuosikymmenien tarjontaan verrattuna uutta oli luopuminen suurista kalustokokonaisuuksista. 1950-luvulla kodin sisustusta koottiin mieluiten yhdistelemällä yksittäisiä huonekaluja käytännöllisiksi kokonaisuuksiksi. Koska ajan kodit olivat pieniä, suosittiin kepeitä malleja. Materiaaleista suosittiin vaaleaa puuta ja jalopuulajeja.

Tyypillisiä 1950-luvun uutuuksia olivat nuorekkaat ja kepeät nojatuolit, kuten Ilmari Lappalaisen Columna ja Bambino. Niissä oli puurunko ja pehmusteena uutta Askolettea eli vaahtokumia, jota tehtaalla alettiin valmistaa 1950-luvun puolivälissä. Materiaalia mainostettiin hyvin kestäväksi mutta se mureni kelvottomaksi ajan kuluessa.

Askon klassikkotuotteita 1950–1970-luvuilta
Ilmari Lappalaisen Bambino vuodelta 1955.
Pallotuoli nousi maailmankuuluksi.
Mademoiselle on pinnatuolin moderni versio.
Bonanza-sohvasta tuli myyntihitti.
Rytmivaneripöydät vaativat paljon käsityötä.
Olli Borgin ja Mauri Laatikaisen Rondo vuodelta 1964.
Aulis Leinosen Anjuska-tuoli, 1960.
Pekka Rannikon Saana-nojatuoli, 1972.

1960-luku: Pallotuolilla maailmalle

Neljässä vuosikymmenessä Askon kalusteista oli tullut tuttuja maan joka kulmalla. Myyntiä entisestään kasvattaakseen Asko alkoi tähyillä Keski-Eurooppaan. Vuonna 1958 se esittäytyi ensi kerran Kölnin huonekalumessuilla ja haki huomiota Tapio Wirkkalan virtaviivaisilla Rytmivaneri-kalusteilla.

1960-luvulla omaksuttiin entistä rohkeampi linja ja vientiponnisteluiden veturiksi nostettiin Eero Aarnion leikkisät muovikalusteet.

Vuodesta 1966 tuli käänteentekevä. Asko esitteli silloin Kölnissä Aarnion Pallotuolin, ja avaruusajan muovidesign komeili pian kaikkien sisustus- ja muotoilulehtien sivuilla. Vuosikymmenen lopulla ja 1970-luvun alussa menestys jatkui Pastilli-tuolilla, Konjakki-tuolilla ja Kanttarelli-pöydällä. Rohkea linja avasi ovet yli 20 maahan, vaikka muovikalusteet olivatkin harvoin myyntihuippuja. Länsi-Saksaan avattiin jopa viiden myymälän ketju.

Koska iso talo halusi designin rinnalla tarjota jokaiselle kuluttajalle jotakin, mallisto paisui monenkirjavaksi. Futurististen muoviutopioiden rinnalla nähtiin runsaasti tyylihuonekalujäljitelmiä ja yksinkertaisia koko kansan arkikalusteita. Muotoilusta vastasivat pääasiassa freelancerit, sillä talon kuukausipalkkaiset suunnittelijat Ilse Töyrylä, Olli Borg ja Ilmari Lappalainen keskittyivät julkitiloihin ja messuosastoihin.

Suosituimpia uutuuksia olivat moniosaiset kalustokokonaisuudet, joilla saattoi sisustaa koko huoneen samaan tyyliin. Suomessa 1960-luvulla suosiotaan kasvattivat etenkin muhkeat sohvakalustot, joita hankittiin uuden tulokkaan, televisiovastaanottimen, kumppaniksi.

Muovin rinnalla käytettiin yhä runsaasti puuta mutta nyt värikkääksi maalattuna. Värivalikoima oli runsas: vuonna 1966 tehtaalta saattoi valita kalusteen kaikkiaan viidestätoista eri sävystä.

Eero Aarnion Disco-ruokailuryhmä sopi pieneen citykotiin.

1970-luku: Kultakausi loppuu

Suuruuden päivät jatkuivat. Vienti veti, ja Askon osuus Suomen kalusteviennistä ylsi parhaimmillaan 75 prosenttiin. Askolla oli Suomessa yli 40 omaa myymälää ja useita tavarataloja, ja Länsi-Saksassa myymälöiden määrä kasvoi kymmeneen. Henkilökuntaa oli huippuvuonna 1974 peräti 7 600.

Vaikeuksia alkoi kasaantua, kun öljykriisi ravisteli toden teolla maailman taloutta vuosina 1973–74. Vienti lakkasi vetämästä, ja Askon oli supistettava tuotantoaan ja irtisanottava henkilökuntaa.

1980-luvulle tultaessa työntekijöistä oli jäljellä enää puolet. Askon yllä leijui jopa konkurssiuhka.

Aika ja makutottumukset olivat muuttumassa. Kalusteet ostettiin entistä useammin asutuskeskusten laidoille nousseista jättimäisistä ”laatikkomyymälöistä”. Niissä edullinen tai edulliselta vaikuttava hinta oli usein laatua tärkeämpi kilpailuvaltti.

Muotoilussakin jouduttiin öljykriisin jälkeen miettimään uusi linja, sillä muoviraaka-aineen hinta kohosi pilviin. Se merkitsi tylyä loppua myös Eero Aarnion muoviutopioille. Uudeksi suosikkimateriaaliksi palasi jälleen puu, erityisesti kotimaiset koivu ja mänty.

Alettiin suosia raskaita, suorastaan jykeviä linjoja. Tietä viitoitti Esko Pajamiehen rento Bonanza-sohva, jossa massiivipuiset rakenteet oli nostettu pääosaan. Malli sai pitkän liudan jäljittelijöitä.

1970-luku oli muutenkin sohvaryhmien ja suurten kalustokokonaisuuksien loistokautta. Asko piti jatkuvasti myynnissä yli 30 sohvamallia, jotta ostaja varmasti löytäisi sopivan sohvan uudessa elementtilähiössä sijaitsevaan kotiinsa. Kantrityylin lisäksi vaikutteita haettiin historiasta ja televisiosarjoista. Huippusuosittuja olivat varsinkin koristeellisilla plyysikankailla verhoillut sohvaryhmät.

Vaikka suunnittelussa luotettiin nostalgiaan, myös 1970-luvulla syntyi klassikoita, kuten Pajamiehen Koivutaru-tuoli (1977), joka hyödynsi Alvar Aallon kalusteista tuttua puun taivutustekniikkaa.

Vuosikymmenen jälkipuolisko merkitsi valitettavasti lopun alkua Askon asemalle suomalaisessa huonekaluvalmistuksessa.

Aukusti Avoniuksen perustama yritys oli vuosikymmenien ajan kalustanut tavalliset kodit Hangosta Inariin, mutta ketterämmät yritykset ajoivat sen ohi.

Jälkeen jäi pitkä liuta designhuonekaluja ja anonyymejä kansankalusteita, joita kodeissa on edelleen runsaasti. Viime aikojen vintageinnostus on ansaitusti nostanut kiinnostusta näitä klassikoita kohtaan. Ne ovat myös kunnostuskelpoisia, toisin kuin monet nykykalusteet. Nyt on hyvä aika tehdä Asko-löytöjä.

Arne Jacobsenin Pre Pop -kalusteet vuodelta 1968 herättävät huomiota kansainvälisillä designmarkkinoilla.

Askon tärkeimmät vuodet

  • 1918: Aukusti Avonius perustaa Lahden Puusepäntehtaan.
  • 1931: Yrityksen nimi vaihtuu Asko-Avoniuksen Huonekalutehtaiksi.
  • 1932: Ensimmäinen muotoilija Maija Heikinheimo palkataan.
  • 1938: Sisaryritys Upo perustetaan.
  • 1939: Ilmari Tapiovaaran modernin malliston ensiesittely.
  • 1940: Nimenä Askon tehtaat (1940–1965).
  • 1946: Sodan jälkeen palkataan muotoilijat Olavi Lieto ja Ilmari Lappalainen.
  • 1947: Huonekalutuotannon säännöstely loppuu.
  • 1955: Fanett-tuolien valmistus alkaa.
  • 1956: Vaahtokumin eli Askoletten valmistus alkaa.
  • 1957: Ilmari Tapiovaaran Mademoiselle.
  • 1958: Ensimmäisen kerran ulkomaisilla messuilla Kölnissä. Tapio Wirkkalan Rytmivaneri.
  • 1965: Perustaja Aukusti Asko-Avonius kuolee.
  • 1966: Asko ja Upo yhdistetään Asko Yhtymäksi (1965–1976). Pallotuolin ensiesittely Kölnin huonekalumessuilla.
  • 1967: Bonanza-sohvasta alkaa puurunkoisten sohvien aikakausi.
  • 1968: Eero Aarnion Pastilli-tuoli ja Kanttarelli-pöytä.
  • 1969: Ensimmäinen hallimyymälä avautuu Turussa.
  • 1973–4: Öljykriisi vie muovin suosion.
  • 1974: Askon työntekijämäärä suurimmillaan.
  • 1977: Yrityksen nimi vaihtuu Asko-Upoksi (1977–1980). Pajamiehen Koivutaru.

Kommentoi »