Kasvoin maailmaan, jossa elämä oli jaettu miesten ja naisten vyöhykkeisiin suurin piirtein niin, että isukit ranssaavat kardaania ja äitylit rypyttävät piirakoita. Säännöistä saattoi poiketa, mutta silloin siitä oli ilmoitettava esimerkiksi kertomalla kahvipöydässä tuttavaperheelle, että kuulkaa, meilläpä Janne valmistaa kiisselin ja meikä­-Minna liiterin.

Kotonani asuu kaksi miestä, ja siksi kaikki työt ovat miesten töitä. Jos haluaa lyhentää verhot, ei ehtoisan emännän odottelu auta. Ei voi vedota miessukupuoleensa, kun edessä on päärmäämistä. On ostettava ompelu­kone. On muisteltava, miten puolataan. On yritettävä puolata. On haettava väärin viritetyn koneen sinkoama puola sohvan alta, nöyrryttävä ja katsottava ompelukonevalmistajan puolaamisaiheinen opetusvideo.

Kun verhot lopulta, usean harha-askelen ja kirosanan jälkeen roikkuvat sileinä ja sopivan mittaisina ikkunoissa, täytyy tuon tuostakin käydä katsomassa, miten kauniisti ne roikkuvatkaan.

Verhohommissani olen tuntenut toisenlaistakin iloa. Olen tajunnut, että minun ei tarvitse ottaa kantaa siihen, olenko nyt miehenä naisten töissä ja jos olen, särkyykö maskuliinisuuteni siksi palasiksi ja menetänkö kenties miehuuteni kokonaan.

Ikävä kyllä tämä ei tarkoita sitä, että kaikki olisi meillä helppoa ja tasa-arvoista. Tarvittiin kahden vuoden avioliitto ja pandemia ennen kuin saimme kotityöt jaettua.

Aluksi yritimme tehdä kaikkea joten kuten vuoro­tellen, eikä siitä tullut mitään. Siivoamisen sijaan mies osteli siivousvälineitä, kuten höyrypesureita ja imureita ja kertakäyttöisiä huiskuja, mutta malttoi käyttää niitä kerran ja jätti ne sitten komeron­tukkeeksi. Minä tuskailin marketissa osaamatta taaskaan valita, ja niin illalliseksi oli jälleen kilo haaleaa valmismoussakaa ja kupillinen mysteerivanukasta. Koti oli melkein aina siivoton, ja siivoaminen alkoi kitkerästi sen selvittämisellä, kumpi siivosi viimeksi.

Pandemian tullen pidimme hätäkokouksen: mies kävisi kaupassa ja laittaisi ruoan, koska hän pitää siitä, minä siivoaisin ja pyykkäisin, mutta en siksi, että tykkään, vaan siksi, että jonkun täytyy. En ole koskaan ollut mikään huushollarska.

Television sisustusohjelmien perusteella monella voi olla käsitys, että homot ovat kotitalous­asioissa synnynnäisesti vielä teräksisempiä kodin hengettäriä kuin satukirjojen mamsellit.

Kun poikamiehenä katsoin kyseisiä ohjelmia kusisten lumppukasojen täyttämissä yksiöissäni, mietin, miksi minusta ei tullut tuollaista miehimystä, joka sortteeraa liljaa flyygelin päälle ja sanoo, että ai, miten tuli upee.

Nyt olen oppinut, että ei sellaiseksi tulla, sellaiseksi opetellaan. Ensiksi minun piti ymmärtää, miksi kotitöitä tehdään: ei siksi, että olisi olemassa sääntö, joka niin määrää eikä varsinkaan siksi, että ne vahvistaisivat tekijänsä sukupuoli-identiteettiä.

Jos olisin lyyrikko, sanoisin, että kotityöt ovat rakkauden teko toista, itseä ja kotia kohtaan, mutta olen kyynikko ja totean vain, että kotitöitä tehdään, koska on mukavampaa, kun tahmeasta lattiasta ei tartu kananmunaa sukkaan.

Kotitöistä ei tarvitse pitää, mutta niissä voi olla parempi, niin kuin missä tahansa muussakin asiassa. Minä katsoin Youtubesta videoita hakusanoilla how to clean, ja nyt minulla on tekniikka: nurkasta ovea kohti ja ylhäältä alas niin, että viimeiseksi nihkeäpyyhkäistään laskeutunut pöly. Lisäksi olen värikoodannut ja konmarittanut mikrokuituliinat. Ehkä liljat ja flyygelit eivät enää ole kaukana.

Kirjoittaja on entinen näyttelijä, joka paitoja silittäessään katsoo puhelimelta Beverly Hillsin täydellisiä naisia ja tuntee melkein olevansa yksi heistä.

Muokattu 11.2.2021 klo 12.40: Muokattu kohtaa, jossa kerrotaan pölyjenpyyhkimistekniikasta.