Aidossa rintamamiestalossa oli ihana puutarha, loistava sijainti Kuopiossa. Se vaikutti täydelliseltä. Hinta tosin tuntui turhan korkealta perheen budjettiin.

Myynnissä olleen kohteen yläkerrassa oli erillinen asunto omalla sisäänkäynnillä. Sellainen rakennettiin moniin rintamamiestaloihin, mutta useimmissa asunnot yhdistettiin jossain vaiheessa. Tässä ei.

Jenni Rissanen keksi oivan ratkaisun. Anja-anoppi oli puhunut joskus muutosta Maaningalta Kuopioon, joten ehkäpä hän tahtoisi asettua yläkertaan ja osallistua talon ostoon. Molemmat kodit säilyttäisivät yksityisyyden ja hyötyisivät yhteisöllisyydestä.

Jennin mies ei olisi ikipäivänä uskaltanut ehdottaa järjestelyä, vaikka vaimon ja anopin välit olivat kunnossa. Anoppi-miniäsuhdetta ei ollut koeteltu tosissaan, vaan yhteiset tapaamiset olivat olleet vain lyhyitä hetkiä ravintolassa tai sukujuhlissa. Anjakin joutui miettimään asiaa perusteellisesti.

– Minulla oli niin ihana koti keskellä kirkonkylää Maaninkajärven rannalla, että siitä luopuminen oli vaikeaa. En niinkään jännittänyt asumista saman katon alla, hän muistelee.

Päätöstä vauhditti osittain myös sairauskohtaus, jonka vuoksi Anja alkoi tarvita aiempaa enemmän apua asioiden hoitamiseen, kuten lokerollisen lääketarjottimen täyttämiseen. Uudessa talossa häntä houkuttelivat kasvihuone ja iso piha.

Keväällä 2011 suunnitelma toteutettiin ja talo vaihtoi omistajaa.

Nyt yli neljä vuotta myöhemmin yhteisasuminen tuntuu edelleen hyvältä ratkaisulta. Jenni, 39, ja hänen miehensä ovat kokopäivätyössä ja lapset Ella, 6, ja Leeni, 4, päiväkodissa. Anja, 69, on jo eläkkeellä. Lapsenlapset kutsuvat häntä mumiksi.

Taloon liittyvät asiat ja sopimukset on alusta alkaen kirjattu ylös, kuten että kuka on maksanut mitäkin ja mistä kukin vastaa. Palavereita on pidetty lähinnä remonteista, ja sovituista asioista on mustaa valkoisella.

– Ehkä olen työurani aikana oppinut pöytäkirjaihmiseksi, ja voihan muisti pettää. Paperista näkee aina, mitä asioista olikaan päätetty, Jenni selittää.

Myös talossa asuvien testamenteissa on otettu huomioon asunnon osuuksien jakaminen. Asioista on sovittu, ja riidat ovat jääneet vähiin.

Jenni kiittelee anopin hyvää tilannetajua. Jos Anja huomaa kireyttä alakerran ilmapiirissä, hän lähtee nopeasti omalle puolelleen ja vie joskus lapsetkin mukanaan.

– Jos tunnen olevani alakerrassa ylimääräinen, osaan kipittää saman tien vinttiin. Sillä se ongelma ratkeaa, Anja toteaa.

Anoppi siivoili aluksi myös alakerrassa mutta lopetti pian. Jennin mielestä näin on paras.

Kaikki yrittävät olla kohteliaita ja koputtaa, ennen kuin menevät toiselle puolelle. Anja viettää aikaa alakerrassa etenkin viikonloppuisin, kun pojan perhe pyytää hänet syömään kustavilaispöydän ääreen.

Anjan tilaama sanomalehti kiertää koko talossa. Lisäksi hän parsii sukkia ja ompelee nappeja koko porukalle. Itse hän saa turvaa läheisistä.

– Saan apua nopeasti, jos pitää nostaa jotakin raskasta tai vaihtaa lamppu kattoon. Katsomme myös yhdessä vakuutustarjouksia ja muita monimutkaisia asioita. Lisäksi poikani ja Jenni neuvovat tietokoneen käytössä, Anja luettelee.

Tärkeintä yhteisasumisessa Anjalle ovat lapset. Hän ei voi välttää liikutusta muistellessaan, miten Ella tuli aamulla tuomaan mumille sanomalehden heti, kun oppi kulkemaan rappuset yläkertaan. Myöhemmin Leeni peri tehtävän siskoltaan. Lehtipalvelu pelaa yhä viikonloppuisin ja silloin, kun lapset eivät ole päiväkodissa tai esikoulussa.

Jennin mielestä Anjan apu lastenhoidossa on suuri asia, mikä korostui viime kesän remontin aikana. Silloin perhe remontoi kylpytilat ja alakerran ja teki salaojat. Vanhemmat saivat lapioida hiekkaa pihalla kaikessa rauhassa iltamyöhään, kun lapset olivat hyvässä hoidossa.

Anja-mumi elää omaa elämäänsä: käy jumpassa, kirjastossa, teatterissa, tapaamassa ystäviään tai vaikka ruokakaupassa. Hän suostuu poikkeuksetta lastenvahdiksi, jos vain on kotona.

– Lastenhoito ei haittaa omia menojani ollenkaan. Ei lapsia liikaa voi hoitaa, Anja vahvistaa.

Välillä Jenni ja hänen puolisonsa toppuuttelevat lapsia, jotta nämä eivät säntäile liian aikaisin aamulla yläkertaan.

Ella ja Leeni vierailevat mumilassa lähes päivittäin pelaamassa Mustaa Pekkaa ja Unoa. Lettujakin Anja paistaa mielellään.

– Parasta mumin luona ovat korttipelit ja askartelu, Ella vahvistaa.

Kuvataidetta harrastavalla Anjalla on täysi arsenaali myös lapsille sopivia taidetarvikkeita, kuten tusseja, liituja ja vesivärejä. Jenni nauraa, että taidekasvatus on heidän perheessään ulkoistettu yläkertaan.

– Lapset saavat ihan vapaasti kehittää täällä luovuuttaan. Leenikin on jo hyvä leikkaamaan ja liimaamaan, Anja kuvailee.

Lapset soittavat yläkerrassa ahkerasti Anjan itse tekemää nahkaista bongorumpua tai kiinalaista gongia, joka roikkuu metallikehyksessä narujen varassa. Se on peruja Anjan vuosista tarinateatteritoiminnassa. Kun teatteriryhmä Taikapeili lopetti, kaikki jäsenet saivat ottaa muistoksi jonkin soittimen. Anja valitsi gongin.

– Minä tykkään myös hoitaa mumin hiiriä, Leeni huomauttaa.

Ne ovat käsityönä neulottuja hoidokkeja.

– Lapset saavat paljon huomiota, ja heillä on lämmin ja ihana suhde Anjaan. On kiva ajatella, että Ella voi ensi syksynä palata koulusta kotiin, joka ei ole tyhjä, Jenni pohtii.

Vanhassa puutalossa äänet kuuluvat väistämättä kerroksesta toiseen. Kaikki ovat tottuneet yllättävän helposti yhteisasumiseen.

– Tuntuisi kauhealta ajatella, että anoppi muuttaisi johonkin kerrostaloyksiöön tai muuttaisimme ilman Anjaa, pohtii Jenni.

Suurin uhka yhteiselolle on Anjan terveyden mahdollinen heikkeneminen. Hänen lonkkansa on vihoitellut viime vuosina niin pahasti, että puutarhatyötkin ovat saaneet jäädä. Rappujen kulkeminen yläkertaan on sekin välillä kivuliasta. Anja on sanonut lähtevänsä palvelutaloon, kun elämä menee liian vaikeaksi omin avuin.

– En ole katunut muuttoa, hän painottaa. Yhteisasumista on helpottanut asukkaiden luontainen seurallisuus.

– En tiedä, aristelevatko ihmiset, mutta kukaan ei oikein kysele yhteisasumisesta minulta mitään – eivät edes kolme siskoani, vaikka meillä on oikein hyvät välit, Anja sanoo.

Moni tuntuu ajattelevan, että asumisjärjestely on jonkinlaista omaishoitoa.

Monet ovat jääneet pohtimaan, olisivatko he itse valmiita asumaan anoppinsa kanssa. Aika harva olisi. Tunnemme itsemme etuoikeutetuiksi, koska kaikki elossa olevat isovanhemmat ovat lähellä ja innokkaita auttamaan, Jenni kiittää.

Hän painottaa, että kyseessä ei ole kaikille sopiva pakettiratkaisu.

– Vastaavaa isovanhemman ja anopin kanssa asumista voisi varmaan kokeilla myös rivitalossa siten, että asutaan samassa taloyhtiössä mutta eri asunnoissa, Jenni vinkkaa.

Asiantuntija: väestötilastojen yksikön yliaktuaari Arja Tiihonen, Tilastokeskus