Anna ja Pasi asuvat 20-luvun puutalossa, jossa lattia saa narista: ”Nykyisin pyritään täydelliseen lopputulokseen remontoimalla liikaa ja hävittämällä surutta alku­peräistä”

Pasi Aaltonen ihailee päivittäin Käpylän satavuotiaiden puutalojen yksinkertaisia rakenteita, maanläheisiä värejä ja klassiselle arkkitehtuurille ominaisia puisia seinäkoristeita. Oma lukunsa ovat väljät pihamaat, joilla kasvaa ikääntyneitä omenapuita ja reheviä pensaita, kuten Pasin ja Anna Laineen keltaisen paritalon ympärillä.

Talon alakerrassa on keittiö ja olohuone, ja yläkerrassa sijaitsevat makuuhuone sekä pariskunnan pienet työhuoneet. Kellarikerroksessa on Pasin rakentama sauna pesutiloineen.

Perintöaarteilla ja moderneilla huonekaluilla sisustetuissa huoneissa on ruutuikkunat ja kotoisasti nariseva lautalattia, jonka liukas maalipinta saa kenkiä varastelevan Salli-koiran tassut sutimaan. Sallin jäljiltä kuistilla on lukuisia parittomia kenkiä.

Anna ja Pasi ovat suunnitelleet remontit ja sisustuksen yhdessä; Annaa kiinnostavat erityisesti värit ja tyyli, Pasia taas tilaratkaisut ja materiaalit.

Asuitte vuokralla 20-luvun puutalossa naapuri­korttelissa ennen kuin muutitte nykyiseen kotiinne. Mikä vanhoissa taloissa vetää puoleensa?

Pasi: Asuin lapsuuteni ja nuoruuteni betonisissa elementtitaloissa lähiötyyppisessä ympäristössä ja pohdin jo nuorena, että haluaisin asua selkeästi joko maalla tai kaupungissa. Vanhemmillani oli kesämökkinä vanha talo, ja tykkäsin lapsena kovasti puu­­rakennuksen tunnelmasta, koska se oli täysin erilainen kuin kotona. Nykyinen vapaa-ajankotimme maalla on samalta aikakaudelta kuin kaupunkikotimme.

Mitkä ovat tämän talon erityispiirteet, ja miten vaalitte niitä remontissa?

Pasi: Erityispiirteitä ovat kattojen helmipontti­paneloinnit ja korkeat ruutuikkunat, joiden alareuna on tavallista alempana, sekä tehokkaasti rakennetut kierreportaat, jotka eivät lohkaise liikaa tilaa eteisestä.

Ainoa tekemämme tilamuutos on yläkerran ison tilan jakaminen kolmeksi makuuhuoneeksi. Väliseinät on jatkossa helppo poistaa, koska ne on ruuvattu lattiaan.

Hirsiseinissä oli pinkopahvit, joiden alla oli monta kerrosta tapettia. Koska seinissä ei ollut eristeitä, laitoin niihin koolaamalla kipsilevyt saadakseni ilmaraot. Kipsilevyn voi maalata ja tapetoida, eikä lopputuloksesta näy, kuinka vanha ratkaisu on kyseessä. Retrotyyliset valokatkaisimet ja pistorasiat tukevat autenttista vaikutelmaa.

Kodissa on erilaisia kalusteita ja taidetta useilta vuosikymmeniltä. Mitä ne merkitsevät teille?

Anna: On kaluste uusi tai vanha, siinä pitää olla jotain, joka puhuttelee minua. Pidän paljon Arabian vanhasta keramiikasta, jota olen perinyt lapsuudenkodistani. Isoäitini Anna Lundberg piti 1950–60-luvuilla Arabian kaupunginosassa kukkakauppaa, jossa asioivat monet Arabian tehtaan keraamikot. Isoäitini ystävystyi heidän kanssaan ja sai välillä kukista korvaukseksi keramiikkaa, ja hän myös osti sitä. Meillä oli paljon Toini Muonan ja Birger Kaipiaisen keramiikkaesineitä.

Pasi: Tykkään kovasti 60-luvun tanskalaisesta ruokailu­ryhmästä. Siinä on hyvät mittasuhteet ja muodot. Pyörivät Kilta-tuolit ovat sopivan modernit, ja niissä on todella mukava istua. Nämä kalusteet ovat tyyliltään täysin erilaisia kuin lapsuudenkodissani, jossa oli Askon, Iskun ja Sotkan huonekaluja.

Mitä vanhan talon kunnostamisessa pitäisi ottaa huomioon, että sen aito tunnelma säilyy?

Pasi: Nykyisin pyritään täydelliseen lopputulokseen remontoimalla liikaa ja hävittämällä surutta alku­peräisiä materiaaleja. Jos vaikka kattopaneelit hieman repsottavat, uusitaan helposti koko kattopanelointi. Vaikka työssä käytettäisiin samanlaisia paneeleita kuin alun perin, katto ei näytä enää samalta.

Meillä lattia saa narista. Kodin ei silti pidä olla museo. Valitsimme tänne modernin keittiön, joka on selkeä kontrasti vanhaan. On hieman päälleliimattua yrittää tehdä vanhan tyylinen keittiö. 50-luvun puiset kaapistot olisivat sopineet tänne, mutta ei niillä ole kiinnekohtaa 20-luvun taloon.

Pasi, työskentelet ajoittain humanitäärisen työn parissa ja vietit vuoden Ukrainassa Kirkon ulkomaan­avun ja sitten Sveitsin Punaisen ristin palveluksessa. Minkälaista suunnittelutyötä teit Ukrainassa?

Korjasimme vastaanottokeskuksia, joita olivat vanhat koulut, päiväkodit ja virastot. Niiden tilat olivat hyvin alkeellisia. Rakensimme niihin keittiöitä ja saniteetti­tiloja. Vastaanottokeskuksiin tuli paljon vanhuksia ja köyhiä perheitä. Heille, joilla oli varaa, järjestettiin vuokra- tai omistusasunto.

Kiovassa oli yhä toimivia talotehtaita, ja suunnittelin niille pienkerrostalokonseptia: minimiasuntoja, joista olisi tullut myöhemmin edullisia vuokra-asuntoja kaupungille. Projekti päättyi, kun hinta nousi liian korkeaksi inflaation takia. Lisäksi etsimme hylättyjä kerrostaloja ja remontoimme niitä asunnoiksi. Paras palkinto tästä työstä oli tavata asukkaita uusissa kodeissaan. Ihmisten ilo näkyi.

Suunnittelet taloja yksityisasiakkaille ja talotehtaille mutta et ole piirtänyt perheellesi omakotitaloa. Eikö itse suunniteltu omakotitalo ole kaikkien arkkitehtien haave?

En näe lisäarvoa siinä, että asuisimme minun suunnittelemassani talossa. Talon suunnittelu- ja rakennusprosessit ovat aikaa vieviä ja perhe-elämän kantilta haastavia hommia. Rakensin meidän kesäpaikan yhteyteen uuden pihasaunarakennuksen ja sain sillä sopivasti tyydytettyä tätä tarvetta. Voisin viihtyäkin uudessa talossa mutta en silti lakkaisi ihailemasta vanhoja puurakennuksia.