On pari viikkoa juhannukseen. On siis kolme vuotta aikaa siitä, kun idea vanhan talon ostamisesta leimahti.

Tai no, tässä vaiheessa sitä voi kai olla jo rehellinen: emme ostaneet taloa, vaan hirsikehikon. Niin paljon kolmen vuoden aikana on jouduttu uusimaan. Ensin puhkilahonneet lattiat. Sitten osa seinähirsistä. Sitten välipohja, kuistit, ikkunat, ulko-ovi… Nykyisin vilkuilen arviolta 40 vuotta sitten uusittua peltikattoa ja mietin, milloin se alkaa huhuilla myös huomiota.

Remppapuheissa keskittyy helpommin vaikeuksiin. Syntyyhän niistä enemmän hyviä tarinoita kuten se, kun äyskäröimme keväällä 2021 jäitä keittiön lattian alle syntyneestä valtavasta vesilammikosta. Tai se, kun välipohjasta alkoi tippua keittiöön kotiloita.

Mutta moni asia on myös tuottanut iloa ja ihan onnistunutkin. Olen ylpeä siitä, että vaikka paljon on uusittu, talossa on säilynyt vanha henki. Se on osittain jääräpäisyyteni ansiota, ja sen, että mieheni on oppinut elämään tämän(kin) kanssa.

Niinpä ikkunoita ei vaihdettu, vaan huollettiin. Vanhat betonirappuset säästettiin, ja keittiön hirsiseinät saivat jäädä silleen. Olemme palauttamassa, emme repimässä alas. Vastustan sitä ajatusta, että tehdään uutta sen vuoksi, että se on usein helpompaa ja nopeampaa kuin vanhan säilyttäminen.

Meillä on myös ollut pääsääntöisesti hyvät tekijät. Pääsääntöisesti, sillä saimme oman osamme omilla säännöillään operoivista rakennusalan yrityksistä, joista aina varoitellaan. Oman remppamme pohjalta en oikein muuta neuvoa tohdi antaa kuin sen, että tarkista käyttämiesi yritysten taustat, pyydä referenssit ja tee kirjallinen sopimus. Ja valvo työn etenemistä, ettet joudu valvomaan öitäsi.

Kolmas valoisa puoli on se, että tämän jälkeen monet asiat tuntuvat lapsellisen helpoilta. Seuraava kerrostalokämpän pintaremppa tulee tuntumaan sunnuntaikävelyltä. Ymmärrykseni sellaisista asioista kuin vaikkapa eristyksestä ja rossipohjan rakentamisesta on aivan eri tasolla kuin ennen.

Talon sisätiloissa ei enää ole muuta isompaa revohkaa tiedossa kuin uunin muuraaminen saliin. Perimätiedon mukaan lapsuudenkotini varastorakennuksessa olisi kolli, jossa on isoisoäitini hankkima iskemätön kaakeliuuni…

No mutta kannattiko? Kyllä ja ei. Remontti on ollut rankka reissu taloudellisesti. Kustannusten nousu ja valtava vieraalla teetettävä työn määrä ovat olleet kivuliaan kalliita. Remppa on myös ajoittain koetellut parisuhdetta – mutta myös vahvistanut. Teimme yhdessä jotain, mitä emme olisi ikinä arvanneet tekevämme.

Lapsemme eivät edelleenkään käy talolla. Se on kaukana kaupungista ”ja siellä ei ole järveä”, jota emme ole vielä ehtineet kaivaa. Mutta pihamaalla on minikaivuri. Sillä tulee olemaan hommia seuraavan vuosikymmenen ajan, kun puutarhaa aletaan kunnostaa.

Mutta se on toinen tarina se.

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.