Rikkakasvit ovat rumia ankanpoikasia, joiden potentiaalia ei ole vielä hoksattu
Miksi en raivaisi pihalle oleskelualueita ja käytäviä, joita vihermassa reunustaa? Ei siis kitkemistä, vaan eräänlaista kuvanveistoa, kirjoittaa Viherpihan kolumnisti Anna Perho.
Kun pihan rikkaruohot alkoivat juhannuksen alla kukkia, pidin viikatetta vakan alla. Miksi niittää jotain niin kaunista kuin yöttömässä yössä hehkuva leinikkien meri?
Sitten kukat lakastuivat, ja yhtäkkiä piha näytti nuutuneelta joutomaalta. Tartuin teräaseisiin ja aloitin Operaatio Heinäkuun, jonka tavoitteena oli tuoda puutarhaan kuria ja järjestystä.
Alku sujui hyvin, mutta sitten alkoi Panin, villin luonnon jumalan, vastaisku. Sähkötrimmeri ylikuumentui, meni shokkiin ja sammui. Ruohonleikkurin tappoi irtokivi.
Huomasin kurjenpolvien ympärille kietoutuneen karhunköynnösesiintymän. Sateista riehaantunut ukontatar oli kaikkialla, minne katseeni osui.
Nokkosten polte kihelmöi yöllä ihon pinnassa. Hieroessani kortisonia pitkin jomottavaa kroppaani pohdin, miksi lähdin tähän. Vaikka käyttäisin kaikki elämäni päivät täältä pakkasiin, en saisi rikkoja kitkettyä.
Katselin turpoavaa kuuta, joka kuiskasi vastauksen: jos et voi voittaa, liittoudu.
Strategiani on tämä: villi epämäärä puutarhassa on, jos ei jaloa, niin runsaudessaan näyttävää.
Aamulla astelin puutarhaan uudella asenteella. Strategiani on tämä: villi epämäärä puutarhassa on, jos ei jaloa, niin runsaudessaan näyttävää. Miksi en raivaisi pihalle oleskelualueita ja käytäviä, joita vihermassa reunustaa? Ei siis kitkemistä, vaan eräänlaista kuvanveistoa.
Turha käyttää tuhottomasti energiaa sellaisen poistamiseen, joka menestyy ihan itsellään, puhisin. Ainahan sitä jankutetaan, että hanki vain kasveja, joille kasvupaikka sopii. Tässähän sitä sopivaa kasvustoa nyt on, ja vieläpä ilmaiseksi.
Kolmen päivän riehumisen jälkeen piha näytti jo perin erilaiselta. Massan seassa on käytäviä, aukiota ja eräänlainen maja, jonka sain aikaiseksi, kun karsin hullusta syreenipuskasta traktorin peräkärryn verran vesiversoja ja kuolleita oksia. Karhunköynnökselle viritin Blair Witch -elokuvan rekvisiitalta näyttävän oksakehikon, johon se voi kietoutua.
Ainahan sitä jankutetaan, että hanki vain kasveja, joille kasvupaikka sopii. Tässähän sitä sopivaa kasvustoa nyt on, ja vieläpä ilmaiseksi.
Päätin olevani uuden puutarhanhoitotyylin, itsepetoksellisen anarkismin, edustaja. Anarkismi on sitä, että viis veisaa kasveille annetuista leimoista. Rikkakasvit ovat rumia ankanpoikasia, joiden potentiaalia ei vain ole vielä hoksattu. Eihän mikään ole niin kestävää nurmikkoa kuin voikukka! Ohdakkeet ovat oikeasti kauniita, ja pillikkeissä on vallan veikeä kukka, joista mehiläinen voi imeä mettä.
Itsepetos taas on sitä, että kun raivaamiani muodostelmia katsoo illalla viinilasin kera, mutta ilman silmälaseja, niin voi kuvitella olevansa englantilaisessa muotopuutarhassa. Noin niin kuin melkein.
Valmentaja, toimittaja ja kolumnisti, joka kunnostaa 1800-luvun lopussa rakennetun talon puutarhaa Ypäjällä. Voit seurata projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo
