Järjestelin remonttikuitteja ja uppouduin menneeseen. Remontoijalle kun sellaiset rivit, kuten ”putki muhvilla, 185 euroa” tai ”kilometrikorvaus, 347,86 euroa”, ovat eräänlainen kitkeränmakea Madeleine-leivos: maku, joka kuljettaa muistoihin.

Pidin aluksi huolellista exceliä kaikista saneeraukseen menevistä kuluista. Mutta kun budjetti oli ylittynyt tarpeeksi, tungin kuitit muovitaskuun ja yritin unohtaa koko jutun.

Budjetin ylittäminen remontoinnissa lienee yhtä yleistä kuin se, että huomaa jotain kriittistä puuttuvan viisi minuuttia sen jälkeen, kun rautakauppa on sulkeutunut. Tämän tietäminen ei sinänsä lohduta – täytyy vain nuolla haavat, niellä ylpeys ja uskoa, että ”kyllä sitä rahaa sitten jostain tulee”, kuten pikkuveljelläni on tapana filosofisesti todeta.

Mikä remontissa sitten on maksanut eniten?

Lyhyesti ilmaistuna se, että hirsikehikosta on tehty asuinkelpoinen rakennus.

Puhun kehikosta, sillä jälkikäteen inventoituna talossa ehjää oli enää osa seinähirsistä, toisen kamarin ja salin lattia sekä väliseinät, ja siinäpä se. Ja siunattu katto!

Niinpä remppavuosien aikana talon seinät, sähköt, vedet, viemärijärjestelmä ja välipohja on uusittu – ja kuitenkin tavalla, joka ei veisi vanhan talon henkeä. Kaikkeen tähän on tarvittu nopeasti laskien noin kahdenkymmenen ammattilaisen työpanosta, ja paria rikastunutta rautakauppiasta.

Suhteessa kalleimmaksi on käynyt keittiön ja kylpyhuoneen lattioiden uudelleen rakentaminen. Lahon purkaminen, tyhjentäminen, rossin uudelleen rakentaminen, putkitus ja pinnoitus oli massiivinen projekti.

Sähkötyöt lienevät toisella sijalla. Osassa taloa ei ollut sähköjä lainkaan, ja siellä missä oli, ne olivat mallia venäläinen ruletti.

Yllättävin kulu projektissa ovat olleet kaatopaikkamaksut. Niihin on uponnut reippaasti nelinumeroinen summa, josta ei missään varoiteltu.

Jos kirjoittaisin talosta pihistä-panosta-tyylisen päivityksen, joutuisin toteamaan, että pihistämisessä olemme olleet huonoja. Kun omat taidot ja aika ovat kortilla, panoksemme remontin edistämiseen ovat olleet lähinnä avustavia töitä. Niinpä töistä ei juurikaan ole syntynyt säästöä (poislukien sukulaisten riistäminen ilmaisena työvoimana).

Panostamista on ollut se, että se mikä on tehty, on tehty kunnolla. Olen syntyjäni huit­hapeli ja ”sinne päin on aivan hyvä”-tyylin vankka kannattaja, mutta samaan aikaan inhoan kaikkea turhaa. Käytän mieluummin tonnin enemmän täydelliseen kuin tingin sen ja vietän seuraavat 40 vuotta ajatellen, että miksi tuota ei korjattu kunnolla silloin, kun sen paikka oli.

Tämän talouskatsauksen voisin omalta kohdaltani tiivistää aforismiksi: kyllä sitä rahaa aina johonkin menee.

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.