Näin säästin satasia, ja muita ensimmäisen puutarhavuoden oppeja

Piha on hiljainen. Suurin jalava on pudottanut joka ikisen lehtensä, linnuista äänessä ovat lähinnä naakat. Niittyalueet on käännetty käsin työnnettävällä muokkaajalla pariin otteeseen, haravoitu ja tasoitettu. Syyskylvössä pintaan viskottiin parikymmentä eri lajia, joiden kukkiminen tuntuu juuri nyt kaukaiselta kuin tähtirata.

Kiikutan ulkokalusteet varastoon pohtien, mitä ensimmäinen vuoteni puutarhassa opetti. Minkä suhteen olen seuraavan kasvukauden alkaessa viisaampi? Ainakin sen, että kasvit todellakin, noh, kasvavat. Hidas kevät sai minut pelkäämään, että maasta ei nouse mitään. Leikkasin nurmikkoa nuukaillen sillä seurauksella, että myöhemmin kesällä naisen mittaiset nokkos- ja vuohenputkiviidakot tekivät leikkaamisesta mahdotonta.

Ylipäätään kasvu on samaan aikaan hidasta ja nopeaa. Hidasta: uudet istutukset, suunnitelmien toteuttaminen. Nopeaa: ei-toivottu kasvu, ajan kulu.

Paneuduin myös ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen maantiedon tuntien käsitteeseen ”maaperä”. Havainto: jos se on tinttaista savea, on turha toivoa, että hietamaahan sopivat kasvit lähtisivät kasvamaan siinä iloisesti.

Mikään huhkiminen ei myöskään auta, jos kasvualueelle ei tule tarpeeksi valoa. Tahdonvoimani on omaa luokkaansa, mutta auringon tarvetta sekään ei pysty kumoamaan.

Kirjoitan puutarhanhoidosta myös päiväkirjaa. Huomaan, että 11.6. olen kirjoittanut vihkoon korkean tason viisauden: ”Vesi on näköjään aika tärkeä juttu”, ja perään on pohdintaa kukkaniityn yksivuotisten kasvien kastelusta (jonka, ollakseni rehellinen, anoppini kävi hoitamassa).

Kiireetön tyyli säästää rahaa ja hermoja. Kun ei ollut varaa massiiviseen ”minä muutan kaiken” -manööveriin, silmä poimi tontilta vaikka mitä, ja ihan ilmaiseksi. Pihalla tönöttävän kivimuurin päältä havaitsin sadoittain upeita mehikasveja. Perennoja on alkanut tupsahdella sieltä täältä, ja maltillinen ruohonleikkuu ehkä avitti rakastamaani nurmiapilaa leviämään. Miksi hosua istuttamaan mitään, kun kaikkea on jo valmiiksi?

Multa- ja ruukkuhankinnoissa säästin satasia, kun ostin ne vasta kasvukauden tyrehdyttyä. Tajusin myös, että puutarhassa voisi puuhastella elokuun jälkeenkin. Tätä kirjoittaessa rakenteilla on hyötypuutarhaksi tarkoitettu kohopenkki, materiaaleina ladosta löytyneet kolme ikivanhaa olkipaalia, alennusmullat, nainen ja talikko.

Mutta hauskinta (ja kunniakkainta!) on ollut päästä puutarhaihmisten heimoon – siihen, jonka jäseniltä ei kysytä kuulumisia, vaan sen sijaan mennään suoraan olennaiseen: hei miten sulla on mennyt puutarhan kanssa?

Anna Perho on valmentaja, toimittaja ja kolumnisti, joka kunnostaa 1800-luvun lopussa rakennetun talon puutarhaa Ypäjällä. Voit seurata projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo