Meidän Talo

"Raihnaista kehoa ei saa kuntoon pikakuureilla, ei myöskään taloa" – vanha talo tarvitsee kärsivällisyyttä ja myös opettaa sitä, ymmärsi Anna Perho

"Raihnaista kehoa ei saa kuntoon pikakuureilla, ei myöskään taloa" – vanha talo tarvitsee kärsivällisyyttä ja myös opettaa sitä, ymmärsi Anna Perho
Vanhoissa taloissa viehättää juuri se, että kaikki ei ole niin justiinsa. Pitää osata valita taistelunsa ja keskittyä siihen, mikä on talon terveyden kannalta oleellista, Meidän Talo -lehden kolumnisti Anna Perho kirjoittaa. Tämä on kolumnisarjan 9. osa.
Julkaistu: 22.10.2021

Mitä talo voi odottaa kunnolliselta omistajalta? Rakkautta, hoivaa ja… jäsenkorjausta. Sellaiseksi olen talon ympärillä hyörivien ihmisten toimet mielessäni niputtanut. Talo on hyvässä peruskunnossa, mutta aivan kuten ihminen, sekin on huolenpidon puutteessa rapistunut sieltä sun täältä.

Otetaan nyt vaikka etuseinä. Kun laho kuisti purettiin, itseään ei enää voinut huijata: talon keski­kohta oli valahtanut oudosti lonkalleen. Ikkunanpuitteet näyttivät valahduksen kohdalla Vekkulalta, eivätkä sen alla olleet hirret liioin tarvinneet vatu­passia vinouden toteamiseksi.

Talo ryhdistyi kuin uuden tekonivelen saanut lonkkavaivainen vanhus.

Siispä toimiin. Seinää piti hieman purkaa, jonka jälkeen se tuettiin uudestaan jämäkällä valulla. Tadaa! Talo ryhdistyi kuin uuden tekonivelen saanut lonkkavaivainen vanhus.

(Talon eteläpäädyn ikkunat päädyttiin myös vaihtamaan kokonaan uusiin. Auringon hapertamat karmit lensivät jätelavalle, ja paikallinen puuseppä teki tilalle uskomattoman siistit ja kauniit korvaajat. Sisäpuolen ikkunoita on kunnostettu omin voimin.)

Yhden jäsenen huoltaminen ja korjaaminen johtaa helposti aina seuraavan äärelle. Tai kuten työmies Jyri sanoi: ”Täähän ei sillai lopu ikinä.” Etu­seinän rempan aikana opimme, että myös eteisen lattia oli sysi­laho. Niinpä sille tehtiin jo tutuksi tullut hoito: lankut irti, pohjasta traktorikuormallinen epämääräistä materiaalia kaatopaikalle, eristys, koolaus ja uusi laudoitus.

Vanhoissa taloissa viehättää juuri se, ettei kaikki ole niin justiinsa.

Keittiöhommat ovat edistyneet toivoa herättävällä tavalla. Lattia on katettu puoliksi värillisillä sementtilaatoilla, puoliksi kakkoslaadun kuusilankulla. Oksaiset ja kierot lankut eivät saaneet suosion­osoituksia tekijöiltä, mutta mikä tässä projektissa muutenkaan helppoa olisi? Kakkos­laatu sopii paremmin talon väärän vänkyrään henkeen kuin luotisuora priima.

En muutenkaan ole virheettömyyden ystävä. Vanhoissa taloissa viehättää juuri se, että kaikki ei ole niin justiinsa. Pitää osata valita taistelunsa ja keskittyä siihen, mikä on talon terveyden kannalta oleellista. Pitää huolehtia talon sydämestä, ja unohtaa se, millä ei ole vielä kiire.

Raihnaista kehoa ei saa kuntoon pikakuureilla, ei myöskään taloa. Olen kärsimättömyyden maajoukkueessa, mutta talo pakottaa asettamaan hermotuksen eri taajuudelle. Sain hyvän opetuksen, kun hurautin lauantaiksi ”laittamaan ulkoseiniin riveet paikoilleen.” Hirsien väliin siis tilkitään pellavarivettä, joka toimii eristeenä: se hillitsee vetoa ja reguloi kosteutta kuten luonnonmateriaali vain voi.

Se, mitä en tiennyt, oli: a) miten paljon rivettä menee hirsien väliin ja b) kuinka hidasta sen survominen pikku­lastalla sinne on. Mutta kun pääsin tästä ymmärrykseen, tunnelma vaihtui mukavan ze­niksi. Syksyinen iltapäivä, kuulokkeissa hyvä äänikirja, monotonista mutta perin hyödyllistä tekemis­tä… Lopetimme työt, kun pimeä alkoi laskeutua (sillä sähkö­valo ei ole vielä ehtinyt tänne perukoille). Olin raukea, tunsin kummaa, ikiaikaiselta tuntuvaa tyydytystä. Katsoin hämärtyvään puutarhaan ja mietin, kuka tässä lopulta onkaan se korjaaja, sydämen eheyttäjä.

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Hän remontoi Ypäjällä 1800-luvun lopussa rakennettua taloa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.

Kommentoi »