Tätä kirjoittaessa elämme vielä aikaa, jolloin valon ja pimeän suhde on pimeään kallellaan. Mutta kevät tulee vääjäämättä, mikä merkitsee talolla ulkotöiden aloittamista.

”Ulkotyöt” tarkoittaa seuraavaa viittä­(toista) vuotta, joiden aikana peruskorjataan sekä talon ulkokuorta, ulkorakennusta, että valtavaa, hunningolla uinunutta pihamaata. Koko miljöö vaatii jättimäistä botox-­käsittelyä noustakseen uuteen kukoistukseen!

Talon saneeraushan alkoi aikanaan ulkohirsien vaihtamisesta. Sekä aurinko että vesi olivat lahottaneet niitä vuosikymmenien mittaan niin, että erityisesti talon eteläpääty oli enää vain hieman olkimajaa jämäkämpi.

Tämän operaation jälkeen talon ulkoseinissä vuorottelevat vaaleat uushirret, ja wanhat punamullatut. Ikkunoiden koristelaudat hilseilevät surkeasti, ja punamultakin on hiutunut jo perin vaaleaksi. Ohikiitävän hetken mietin myös tervan väriä, mutta sekunnin googlaus kertoi, että mitä tummemmaksi puun värittää, sitä nopeammin se haurastuu.

Niinpä ensi kesänä on edessä punamullan keitto. Siinä viehättää paitsi ekologisuus, myös se, että maali kuluu tasaisesti kadoten lopulta hirsien harmaaseen.

Vertailukohtaa hitaalle hiipumiselle löytyy ulkorakennuksen seinästä, johon on joskus vedetty muovista lateksia. Maali lohkeilee puusta isoina paloina, josta charmikas rapistuminen on kaukana.

Ulkorakennus on kärsinyt myös sen alla kiemurtelevista puun juurista. Puut ovat liikutelleet savimaalla lepäävää rakennusta niin, että osa rakennuksen takaseinästä on oudolla mutkalla. Toisaalta katto näyttää jotakuinkin suoralta, ja se on onneksi ehjä.

Sitten taas rakennuksen rännit ovat puhki, ja sekä puuvaraston että verstaan lattiat ovat täysin pahuutensa vallassa. Niiden betonilattiat ovat murtuneet aikoja sitten, ja luhtiin vievät rappuset ovat paitsi raivostuttavan kapeat, myös lahot.

Rakennuksen yläkerta on sen sijaan yllättävän hyvässä kunnossa, suorahko ja kuiva. Kauniit katto­hirret ja päätyikkunat ruokkivat visiotani podcast-­studiosta, kesähuoneista, kokoustilasta…

Ulkorakennuksen päätyyn haluaisin naputella tiilistä puolikuun muotoisen oleskelupation (joskin ”naputtelu” tarkoittanee taas käytännössä jotain aivan muuta kuin kepeää diy-askartelua). Tarvikkeet olisivat lähellä, sillä talon alta puretun kellarin tiilet odottavat pöheikössä uutta tulemistaan.

Patiota oleellisempaa ovat talon kuistit, jotka jouduttiin lahoina purkamaan. Onneksi saamistani vanhoista valokuvista näkee kuistin mallin, jota timpuri lähtee pian toisintamaan.

Luetteleminen on helppoa, mutta toteuttaminen toista. Ajattelen nimittäin, että se mitä tehdään, on tehtävä kunnolla. Jos siis ulkorakennuksen perustukset vaativat järeämpää korjausta, siihen on taivuttava.

Taitettu matka sisätilojen kanssa on antanut visiointiin realismia, mutta myös valoisaa uskoa: kaikki on ratkaistavissa.

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.