Muistatteko vielä ajan, kun ihmiset kyselivät toisiltaan kuulumisia? Nykyisin kysymys on vaihtunut muotoon ”Mikä lämmitysmuoto teillä on?” tahi ”Mikäs teidän kilowattihinta on?”.

Niin. Tämä päivä on huomisen historiaa, ja tässä kohtaa aikajanaa halvan fossiilienergian päivät ovat ohi. Ihan hyvää kehitystä, mutta kun on hankkinut ristikseen vanhan puu­rötiskön, muutoksessa on kitkerähkö sivumaku.

Vaan vastataanpa sitten kysymykseen: suora sähkö­lämmitys, sehän meillä on. Pieniä pattereita talo täynnä. Niihin on saatavissa hieno äly­ohjaus­järjestelmä, jolla lämpötilaa voi säädellä vaikka ei olisi talolla päinkään – ongelma on vain se, että internet on vasta tuloillaan meidän kylille. Parilla wifi-­palkilla ei pyöritetä televisiota, pattereita, läppäreitä ja muuta modernia elämää.

Kiitän kuitenkin sydämeni pohjasta sitä sähkömyyjää, joka puoliväkisin myi kiinteähintaisen sopimuksen hetkeä ennen kriisin puhkeamista. Se on lievittänyt tuskaa ilmojen kylmetessä samoin kuin talon uunit, nuo uskolliset palvelijat.

Pönttöuunit ovat suosikkejani. Syttyvät rapsakasti, palavat iloisesti, tuovat kamareihin suloista, pehmeää lämpöä.

Keittiössä on vanha leivinuuni, jonka maanittelemiseen sain ohjeet anopiltani, leivinuunikuiskaajalta. Halot sisään, tikku perään, ja aikanaan kekäleet alas jälkilämpöä antamaan.

Patterit on säädetty viiteentoista asteeseen, ja loput lämmöt tehdään uuneilla. Yli 60-neliöisessä tuvassa leivinuuni nostaa lämpötilaa parin asteen verran, mikä on aivan siedettävä operointilämpö, kun pukeutuu toppaliiviin, villa­sukkiin ja tohveleihin.

Satuin olemaan talolla myös talven tähän mennessä kylmimpänä päivänä, kun jäinen tuuli pyyhki peltoaukeaa. Se oli erinomainen stressitesti talon eristyksille, joista on pyritty tekemään niin hyvät, kuin vanhanajan konsteilla pystyy. Seinien kuitu­levyt, ikkunoiden paperointi ja välipohjan eko­eristys pitävät kylmää loitolla, mutta päästävät kosteuden liikkumaan vapaasti. Tuntuu toimivan aivan hyvin. Ilma talossa on raikas ja lämpöä pidättelevä.

Varsinainen ihme on kuitenkin kylpyhuoneen levyttämätön, ulos antava seinä: ei vetoa, ei kylmyyttä, vaikka eristeet ovat sata vuotta vanhat.

Viiman ravistellessa taloa kävelin pitkin seinä­vieriä kuin häkistä vapautettu marsu. Kuljetin kättä vanhoilla seinillä ja ikkunapokien yli, vieritin katsetta katonrajaan ja ovipieliin. Kierros kannatti. Löysin monta vuotokohtaa, joista tuuli löysi tiensä sisään. Ujutin reikiin rivettä ruuvimeisseli apunani.

Koin jostain syystä syvää merkityksellisyyden tunnetta. Pimeys laskeutui. Oli kuin olisin nostanut käden tuulta vastaan suojellakseni taloa, meitä ja sen tulevia asukkaita.

Aamulla sää oli tyyntynyt. Sytytin tulet, kuun­telin hiljaisuutta. Lämmitysmuoto? Sydämen palo tätä raskasta rakasta rakennusta kohtaan.

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.