Alkamassa on meidän ja talon kolmas yhteinen kesä. Ensimmäisenä vuotena taloon ulkotakkia korjattiin vaihtamalla lahonneita hirsiä uusiin ja purkamalla keittiön ja kylppärin lattiat. Viime vuonna lattiat lyötiin uudestaan umpeen, ja tänä kesänä ollaan jo kiinni pintamateriaaleissa.

Raksamiehet ovat palanneet talolle, ja vihdoin – vihdoin! – seinille alkaa nousta tapettia. Siitä voisi päätellä, että asiat ovat loppusuoralla, mutta eivät ne tietenkään ole. Tapetit vain ovat osa isompaa tetristä, joka liikahtaa seuraavaksi eteenpäin sähköjen lisäasennuksilla, lattioiden maalaamisella ja listoilla.

Pohdin pitkään lattioiden käsittelemistä. Hioa vai maalata? Jättää sikseen? En uskaltanut tehdä päätöstä ennen tapetteja, koska vasta kun ne ovat seinässä, värien harmonian voi nähdä. Ja sitähän ei nyt sitten ole.

Edellinen remppaaja on ollut rakastunut outoon vedenvihreään epäväriin, jota on sudittu sinne tänne ympäri taloa. Se imee uusista tapeteista kaikki tehot, joten parin sisustuskuiskaajalle osoitetun kriisipuhelun jälkeen olen alkanut etsiä täydellistä – ei liian vaaleaa, ei liian tummaa – harmaata, joka kokoaa kaiken yhteen.

Ai niin, sanoinko listat? Niitähän talossa riittää. Irrotimme lattia-, ovi- ja kattolistat varovasti pois ja säästimme ne mahdollista uusiokäyttöä varten. Lattialistat eivät pääse enää uusintakierrokselle, koska niiden taakse ei mahdu sähköjohtoja (ja lisäksi ne ovat – vedenvihreitä), mutta katto-, ikkuna- ja ovilistat on huolellisesti merkattu ja palautuvat paikoilleen.

Mieheni on uurastanut niiden parissa ”miten jouduin tällaiseen tilanteeseen elämässäni”-ilmeellä. Listoihin on tarrautunut useita maalikerroksia (arvannet minkä värisiä muun muassa), joista alimmat istuvat paljon tiukemmassa kuin marmorilaatat Finlandia-talossa.

Toooodella hitaan rapsutuksen, puhaltamisen, hiomisen ja kiroilun seurauksena maalittomien listojen pino kuitenkin kasvaa, vaikka jälleen kerran olisi ollut helpompaa ostaa vain suosiolla uudet listat. Mutta rahalla ei saa kolhuja ja patinaa, mikä taas rimmaa puolestaan kuluneiden lattioiden kanssa. Miten se Panu Kailan viisaus menikään? Kannattaa korjata vain niin vähän kuin on tarpeen.

Eikä riemu toki tähän lopu. Listojen jälkeen vuorossa olevat ovet, joista päälikerros hilseilee nyt isoina palasina irti. Lisäksi remppamiesten on taisteltava vänkyrät kattolistat takaisin paikoilleen vänkyröille seinille, vähän kuin yrittäisi koota kaarevaa palapeliä.

Kaiken kaikkiaan kolmas kesä näyttää lupaavalta. Ehkä täällä joskus vielä voi ihan vaikka yöpyä!

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.