Meidän Talo

”Kutsuin viestin lähettäjän kylään ja jäin odottelemaan kuvia” – mieluisa yllätys opetti Anna Perholle uutta oman kodin historiasta

”Kutsuin viestin lähettäjän kylään ja jäin odottelemaan kuvia” – mieluisa yllätys opetti Anna Perholle uutta oman kodin historiasta
Mikään ei kutkuta vanhan talon omistajaa niin paljon kuin katsaus rakennuksen historiaan, tuumaa Meidän Talo -lehden kolumnisti Anna Perho. Tämä on kolumnisarjan 17. osa.
Julkaistu: 7.9.2022

Eräänä päivänä sain Instagramin inboxiin viestin.

”Olen syntynyt talossanne ja kasvanut teiniksi siellä. Minulla on kuvia talosta, siitä alkuperäisestä.”

Ehkä juuri mikään ei voisi olla vanhan talon omistajasta kiinnostavampaa kuin tällainen yhteydenotto. Kutsuin viestin lähettäjän kylään ja jäin odottelemaan kuvia.

Heti ensimmäisessä kuvassa näkyy jotain yllättävää: taloja on ollut tontilla kaksi. Nykyisen talon vieressä on ollut lähes identtinen rakennus. Kuvassa talojen kulmalla seisoo rivi hyvin vakavailmeisiä ihmisiä, keskellä talon eksentrinen vanhaisäntä vaaleassa puvussaan.

Olin kyllä aiemmin kuullut huhun, että joku talon tyttäristä oli ”vienyt talon mukanaan”, mutta olin ajatellut tähän mennessä, että ”talo” olisi ollut jonkinlainen vaatimaton mökki. Mutta ehei – täällä onkin kierrätetty iso hirsitalo kivijalkaa myöden.

"Ehkä juuri mikään ei voisi olla vanhan talon omistajasta kiinnostavampaa kuin tällainen yhteydenotto."

Toisessa kuvassa talo näkyy edestäpäin. Kaikki on tuttua, vain kuisti on kapeampi kuin se oli meidän hankkiessamme talon. Kuisti itse asiassa osoittaa sen, missä vanhat talot eivät koskaan epäonnistu: mittasuhteissa.

Uusi kuisti, jonka jouduimme lahonneena purkamaan, oli suhteellisen nätti, mutta sen mittasuhteet olivat pielessä. Se oli talon fasadiin nähden liian leveä, ja tukipalkit olivat liian kapeita. Takakuisti, yhtä laho sekin, taas oli vinossa kaikkeen ympäröivään nähden.

Yhdessä kuvassa näkyy – tuulimylly! Se on lah­joitettu aikanaan kotiseutumuseoon, jossa se nyt nököttää menneiden aikojen merkkinä.

Erityistä iloa kuvissa tuottaa se, miten saman näköisenä talo on muuten pysynyt. Tutut ikkunat, laudoittamaton hirsipinta, ikkuna­lautojen koristeleikkaukset – kaikki täysin muuttumattomia.

”Kerros maalia tai tapettia ei peitä historiaa.”

Vaikka modernisointi on käynyt luonnolle ja kukkarolle, olen samaan aikaan tyytyväinen, että mitään peruuttamatonta ei ole pilattu. Meidän tehtäväksemme on jäänyt vain saneeraus ja pieni (hahhahahha) pintaremppa.

Itse remontissa on pieni suvantovaihe, kun odot­telemme tapetoijia paikalle.

Tapetoinnista on kasvanut hieman itseään isompi tehtävä, sillä ennen kuin se on hoidettu, en osaa enkä uskalla päättää lattioiden väriä. Sen verran ollaan kuitenkin saatu linjattua, että lattiat maalataan. Pohdin pitkään niiden hiomista puulle, mutta kysyttyäni itseäni viisaammilta tajusin, että vanhojen lattioiden hiominen tekisi niistä paradoksaalisesti aivan uuden näköiset. (Asia, jonka aasikin tajuaa, mutta en minä.)

Maalattuun pintaan jää patina. Ne askeleet, joita valokuvan vakavan näköiset ihmiset vuosikymmenien aikana lattiaan kuluttivat. Kerros maalia tai tapettia ei peitä historiaa. Se on talossa, sen seinissä ja tarinassa.

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.

Kommentoi »