Olimme keräämässä tavaroita kasaan, kun selän takaa kuului outo rapsahdus. Lattialle oli tipahtanut kuivahtanut kotilo. En kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, varmistin vain, että sähkölaitteet oli kytketty pois päältä ja lähdin työmaalta kotiin.

Parin viikon päästä kotiloita oli useampi. Syykin selvisi: keittiöön asennettu lattia­lämmitys oli alkanut kuivattaa talon ikiaikaisia katto­lankkuja, minkä seurauksena niiden välinen rako alkoi leventyä. Rakojen välistä ripsi sinne sata vuotta sitten ajettua eristettä, savea, olkea, sammalta – ja pieneläimiä. Talo tarjosi jälleen yllätyksiä.

Adventtikauden edetessä oli pakko antautua myös sille realismille, että joulun vietto talolla ei olisi mitenkään mahdollista (paitsi, jos olisi halunnut viettää sen perinteisesti levittämällä lattioille olkea ja tuomalla kotieläimet, muutkin kuin kotilot, lämmittämään tilaa). Niin paljon on vielä tekemättä.

Jos projektin voisi nyt aloittaa alusta, tietäisin, mitä tekisin toisin. Piirtäisin itselleni remonttiaikajanan: Mitä pitää tapahtua missäkin vaiheessa, että seuraava vaihe voi alkaa? Mitä lupia, ammattilaisia, tilauk­sia ja varauksia pitää tehdä? Mitä kukin sitoutuu tekemään ja missä aikataulussa?

Saneerauksen pelissä kaikki liittyy kaikkeen. Asioita voi vain harvoin edistää yksityiskohta kerrallaan, koska eri ammattilaisten tekeminen limittyy toisiinsa. Maallikolle kokonaisuuden hahmottaminen on ajoittain vaikeaa: mitä pitää tapahtua, että kaikki saadaan soimaan?

Tämän oivaltaminen hiukan nolottaa. Omissa töissäni osaan kyllä tehdä kaiken juuri noin. Asettaa tavoitteen, laatia realistisen aikataulun, yrittää hankkia mahdollisimman paljon informaatiota projektin eri vaiheista. Miksi en tehnyt tällä tavoin remontin suhteen?

En osaa suoranaisesti vastata. Ehkä hukkasin ratio­naalisen ajattelun kaikkialta vyöryvän uuden informaation alle. Ehkä olen hiukan hölmö, mikä olo minulle usein tuleekin, kun itseäni viisaammat kyselevät miksi se tai tämä asia on repsallaan.

Samalla alan ymmärtää uudella tavalla ihmisiä, jotka jäävät remppaamiseen koukkuun. Kun ruljans­sin on käynyt kerran läpi, ymmärrys uusista asioista on aivan toisella tasolla kuin aloittaessa.

Mutta eteneehän tämä näinkin. Tätä kirjoittaessa seinissä on jo pistorasiat, mutta valoja ja pattereita vielä odotellaan, samoin lämmintä vettä.

Makuukammarit ja sali ovat sysiruman mutta hyödyllisen ilmansulkupaperin peitossa. Kevään aikana niiden päälle tulee tapetit, joiden valintaa olen pähkäillyt projektin ensimmäisestä päivästä lähtien. Lopulta puhelu tapettimentorille, ystävälleni, jolla on pettämätön maku, ratkaisi valinnat. Saliin vihreää ja makuukammariin tummaa.

Mutta ennen tapettia pitää hoitaa pinkopahvit, minkä jälkeen pitää ehkä hioa lattia, minkä jälkeen pitää laittaa listat, minkä jälkeen voi laittaa sähköt, ehkä, kaiketi.

Ehkä kotilo oli viesti universumilta: etenee, mutta hitaasti.

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Hän remontoi Ypäjällä 1800-luvun lopussa rakennettua taloa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.