Remontin vuosipäivä oli ja meni. Junnaamme keittiö-kylpyhuone-eteinen-akselilla, ja hoen itselleni mantran tapaan, että pian suurimmat muutokset ovat valmiit, sitten voi keskittyä muuhun.
Tätä kirjoittaessa toivoa on taas vähän enemmän. WC-pönttö on raahattu kylpyhuoneeseen odottamaan asennusta, suihkuseinäkkeet ovat tilauksessa, ja vesi kytketään ehkä jo parin seuraavan viikon sisään. Tosin olen oppinut suhtautumaan kaikkiin aikatauluarvioihin ”uskon kun näen” -otteella. Ei ole selitystä, mitä vanha talo ei tuottaisi, kun jotain pitää saada valmiiksi.
Eniten eteenpäin menemisen fiilistä tuottaa se, jos saa itse tehdä jotain. Olen surkea käsistäni, mutta nyt on vain pakko uskaltaa kokeilla. Kun lähtee nollasta, tuottaa suurta iloa ja onnistumisen tunnetta, kun saa edes jotain konkreettista aikaiseksi.
Lähiviikkoina otamme tuntumaa myös pinkopahvitukseen. Talossa on kaksi makuukammaria, joista toisesta tulee master bedroom. Hirsiseinät siellä ovat tummuneet ei-niin-kivalla-tavalla, joten seinät pahvitetaan ja maalataan.
Ennen pahvitusta survoimme hirsien rakoihin mittaamattoman määrän pellavarivettä. Sen ja hirren päälle asentamamme sulkupaperin pitäisi pitää suurimmat vedot loitolla. Odotan kovasti, että pääsisin laittamaan makuukamarin pönttöuuniin ensimmäistä kertaa tulet ja nukahtamaan pöntön (toivottavasti) hohkaamaan lämpöön.
Vaikka marisenkin jatkuvasti kaiken hitaudesta, siinä on myös paljon hyviä puolia. Alussa olisin rynnännyt maalaamaan lattioita erivärisiksi, mutta pitkän kypsyttelyn jälkeen olenkin tullut siihen tulokseen, että salin ja kamareiden lattiat ovat kauneimpia puun värisinä.
Niinpä seuraava ”kokeile ja opi” -kohde tulee olemaan kamarin sekä salin lattioiden hiominen niihin arvattavasti 70-luvulla sudituista maaleista. Työ tehdään koneella, ja olen jo virittänyt kännykkäkameran ”hauskat kotivideot” -asetuksille harjoittelua varten.
Olen osallistunut maalaushommiin sutimalla muutamia neliöitä katto- ja seinäpaneeleja sekä lattialistoja. Kuvittelen itseni romanttisesti kunnostamaan kaikenlaista pientä, vaikkapa talon ovia, joissa monenlaiset maalikerrokset rapisevat lattialle joka kerta, kun niitä liikuttaa.
Maalatessa olen jo saanut kiinni siitä, mitä koko projektilta melkeinpä eniten odotan: pientä puuhaamista pitenevässä illassa, kun ulkona on täydellinen hiljaisuus ja pimeys. Tajuan palanneeni lapsuuteen, 70–80-luvuille, jolloin elämä oli aika lailla tätä: puuhastelua tallissa hevosten tai huoneessani kirjoituskoneen kanssa.
Jotain pientä, ihmisen kokoista tekemistä. Aamulla puuhaamaan, illalla nukkumaan, siinä tämä päivä onkin.
Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Hän remontoi Ypäjällä 1800-luvun lopussa rakennettua taloa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.
