Lopulta se sitten tulee, remontti-itku. Seison rakennustavaran täyttämässä salissa, jonka lattia on ruminta vihreää, minkä olen koskaan nähnyt, ja riitelen mieheni kanssa siitä, miten sinne joskus ehkä vuoden päästä tulevat sohvat voi sijoittaa rennon kodikkaasti kuten sisustuslehdissä tavataan.

Ja koska sohvien paikasta riiteleminen on lapsellista ja typerää, alan samalla hävetä omaa käytöstäni, ja saliin alkaa tulla pimeä, koska siellä ei ole sähköjä, on kylmä ja verensokeri on alhaalla, ja sitten vain alan itkeä.

Tähän mennessä olen ollut rento remppaaja. ”Meillä ei ole mitään aikataulua”, olen ilmoittanut nohevasti kaikille, jotka kyselevät, milloin projekti valmistuu. ”Mennään talon rytmin mukaan.”

Sinänsä en ole valehdellut. Vaikka voisin taistella kärsimättömyyden olympiamitaleista, olen alistunut siihen, että vanhan talon kanssa ei hosuminen parane. Kun asiat tehdään huolella, aikaa kuluu.

Myös rakennusalan aikataulut ovat melko viitteellisiä. Se, minkä arvellaan valmistuvan ensi viikolla, voi yhtä hyvin olla valmista puolen vuoden päästä. Tai päivän.

Ainoa, mikä sujuu kiihkeään tahtiin, on rahanmeno. Budjetti on tietenkin ylittynyt jo useita kertoja, eikä talon myyntiarvon selvittäminen netti­laskurilla suoranaisesti ilahduttanut: 11 245 euroa. Ensin nauroin ja nyt itkin vähän sitäkin.

Kun olin hetken vollottanut, mieheni, joka puolestaan kilpailee pitkämielisyyden maajoukkueessa, muistutti siitä, mistä kaikki lähti: keittiön lattiassa oli miestä korkeampi kuoppa vettä tulvillaan. Ei ollut kauniita kaakeleita, kunnostettuja ikkunoita, keittiökalusteita.

Niiskutin ja tein sen, mitä jokainen moderni ihminen tekee kriittisinä hetkinä: selaa Instagramia. Ja katso, mieleni kirkastui. Koska onhan tässä nyt oikeasti saatu aikaan kaikenlaista.

Talon päädyn auringossa hapertuneet ikkunat on vaihdettu uusiin. Se tarkoittaa, että pääsemme seuraavaksi pinkopahvittamaan (Ja maalaamaan! Ja sisustamaan! Ehkä! Jos rahaa on!) ensimmäistä makuukammaria.

Kylppärin lattia on kaakeloitu ja saumattu, ja suihku­seinäkkeet ovat tilauksessa. Lattialämmitys on käynnistystä vaille valmis. Öisin tutkailen Ikea-­kaappien tuunausohjeita, joilla kaappien sileät ovet saisi naamioitua kylppärin muuhun tyyliin sopivaksi. Pinterestin videoissa kaikki näyttää perin helpolta, mutta saapa nähdä.

Seinät paneloidaan helmipaneelilla, joka on maalattu pariin otteeseen lämpimällä, hirsiseinään siftaavalla valkoisella.

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös remonttiraivo. Kotimatkalla tunnetila vaihtuu takaisin toiveikkuuteen (lue: harhaisuuteen). Mitä jos makuukammarin maalaisi punaiseksi? Mitä jos kylppäriin tekisi ikkunalaudan? Mitä jos kaikki ei olekaan ihan pilalla?

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Hän remontoi Ypäjällä 1800-luvun lopussa rakennettua taloa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.