Meidän Talo

Anna Perho osti 1800-luvun "röttelön", jonka hankintaa ei järjellä selitetä – "Mitä rönttöisempi ulkonäkö, sitä ihanampi", kolumnisti kirjoittaa

Anna Perho osti 1800-luvun "röttelön", jonka hankintaa ei järjellä selitetä – "Mitä rönttöisempi ulkonäkö, sitä ihanampi", kolumnisti kirjoittaa
Ulkopuoliselle on vaikea selittää tunnetta, jota vanhojen röttelöiden rakastajat potevat, kolumnisti Anna Perho kirjoittaa. Meidän Talo -lehden kolumnisarja seuraa Annan remonttiprojektin etenemistä. Tämä on sarjan 1. osa.
Julkaistu: 30.7.2021

Oli juhannuspäivän aamu, ja lojuimme laiturilla, kun Anna-kaimani sanoi: no mutta tehän voisitte vaikka ostaa sen.

”Sen” oli tässä tapauksessa vanha hirsitalo. Tai suoremmin: unelmieni talo.

Lapsuudenkotini oli vanha maalaistalo. Ehkä siitä johtuen olen pienestä saakka tuntenut selittämätöntä vetoa wanhoja taloja kohtaan. Mitä rönttöisempi ulkonäkö, sitä ihanampi.

Yksi upeimmista asumuksistani oli parikymmentä vuotta sitten vanhassa tehtaanjohtajan talossa. Sen huoneet olivat kylmiä, makuuhuoneen katto tapetoitu jollakin 60-luvun ihmeellä, ja kaikki vähän vinksallaan. Kun lähdin sieltä, ajattelin haikea­na, etten enää koskaan tule saamaan samanlaista.

Järjellähän tässä asiassa ei ole mitään sijaa.

Mutta nyt: kaikista maailman taloista juuri tämä! Talolle johtaa pitkä vaahterakuja – tosin nykyisin se näyttää rivistöltä vaivaisvaahteroita, jos sellaisia on. Olen ratsastanut kujaa pitkin lukemattomia kertoja ponillani, kurkistellut pihaa ja sitä vartioivaa jyhkeää, vanhaa kivimuuria, joka vie ajatukset Salaisen puutarhan mielikuvitusmaisemaan.

Ja itse talo! Se on täydellinen: hirttä, alkuperäiset ikkunat, notkahtanut kuisti, omenapuita.

Ulkopuoliselle on vaikea selittää tunnetta, jota vanhojen röttelöiden rakastajat potevat. Järjellähän tässä asiassa ei ole mitään sijaa kuten myöhemmin (siis liian myöhään) aamuseurueeseemme liittynyt mieheni sanoi. Mutta niinhän se menee. Jokainen kunnollinen talotarina alkaa sanoilla "Heti kun astuimme ovesta, tiesimme, että tämä se on".

Nyt, kahdeksan kuukautta myöhemmin, kohtalokkaalta tuntuu vilkaisu pankkitilille.

Pidän dramatiikasta, joten sanoisin, että tämä meidänkin tapauksemme on kohtalon sanelema juttu.

Nyt, kahdeksan kuukautta myöhemmin, kohtalokkaalta tuntuu vilkaisu pankkitilille. Viisinumeroinen summa on jo palanut, mutta talosta puuttuu keittiö (sen kohdalla on iso kuoppa), kylppäri, vedet ja sähköt. Mutta ei hätää. Kun katson pikku röttelöämme, näen jotain aivan muuta kuin kankkulan kaivon, joksi mieheni taloa alistuneesti kutsuu.

Näen ison sohvan, jolle voi heittäytyä holtittoman työviikon jälkeen. Näen joulukuusen, takkatulen ja itämaisia mattoja. Juhlia, lyhtyjä. Ja kynttilöitä! Paljon! Aivan kuten mieliohjelmassani Unelmatalo Sisiliassa, jossa sisustussuunnittelijanainen näyttää syvästi onnelliselta tehdessään tuoksukynttiläasetelmaa torakoita kuhisevassa palazzossaan.

Ajattelen myös, että röttelön hoivaaminen on pieni kulttuuriteko.

Voisihan sitä toki tehdä jotain fiksumpaakin. Mutta mitä? Ja miksi? Eihän missään muussakaan harrastamisessa ole mitään järkeä. Ajattelen myös, että röttelön hoivaaminen on pieni kulttuuriteko. Suomessa on vanhaa rakennuskantaa vähemmän kuin yhdessäkään Pohjoismaassa. Näiden vanhusten vaaliminen on ystävällisyyttä.

Talokin tietää sen. Nyt, kun osa sen ulkohirsistä on vaihdettu uusiin ja sen nurkkia mittaillaan, se aivan kuin pörhistää itseään. Talo naksahtaa kuin ilmoittaen paluustaan: tästä alkaa seuraava elämä.

Anna Perho on valmentaja ja kolumnisti, joka ei osaa perustella hankintaansa. Hän remontoi Ypäjällä 1800-luvun lopussa rakennettua taloa. Seuraa Rakkaudesta röttelöön -projektia Instagramissa @olipa_kerran_talo.

5 kommenttia