Kaupungeissa parasta ovat mahdollisuudet, joita ei tarvitse käyttää
Anna Brotkin on asunut aikuisena kolmessa eri maassa ja seitsemässä kodissa. Jokaisessa niissä turvaa ovat tuoneet tutut rutiinit, hän kirjoittaa kolumnissaan.
Nuorena ajattelin, että olen sydämeltäni kosmopoliitti ja sieluni kuuluu suurkaupunkiin, loputtomien mahdollisuuksien luo. Monen muun teinitytön tavoin haaveilin elämästä Pariisissa, kaikkialle levittyvän suurkaupungin säksätyksessä, jossa voisin joka päivä löytää uusia paikkoja, uusia ravintoloita ja uusia kortteleita. Kaikkea olisi niin paljon, että vaikka ehtisinkin koluta kaiken läpi, voisin helposti aloittaa kierroksen taas alusta, sillä kaupunki muuttuu ja uusiutuu jatkuvasti eikä pysähdy koskaan.
Mahdollisuuksien sijaan olen etsinyt kaikista kaupungeista ja kaikista asuinpaikoistani aina yhtä ja samaa asiaa: kylätunnelmaa.
Aikuiselämäni aikana olen asunut kolmessa eri maassa: Ranskassa, Belgiassa ja Suomessa. Koteja niissä on ollut yhteensä seitsemän.
Teiniaikainen unelmani toteutui siltä osin, etten ole koskaan asunut maaseudulla, mutta yksi asia on toisin kuin silloin luulin. Loputtomien mahdollisuuksien sijaan olen nimittäin etsinyt kaikista kaupungeista ja kaikista asuinpaikoistani aina yhtä ja samaa asiaa: kylätunnelmaa.
Brysselissä asuessani muodostin nopeasti rutiinit, jotka pyörivät vain muutaman korttelin sisällä. Kävin samassa kiinalaisessa kulmakaupassa, samassa kivijalkakahvilassa, samassa kulmabistrossa ja samassa pienessä levykaupassa. Asuin suurkaupungissa, jossa olisi ollut loputtomasti ravintoloita, mutta söin säännöllisesti saman äyriäispasta-annoksen samassa vakiopaikassani, saman tarjoilijan tarjoilemana. Lopulta tunsin hänet, hänen puolisonsa ja heidän koiransa nimeltä.
Rutiinit toivat turvaa uudessa ympäristössä. Muiden ihmisten kanssa seikkailin ympäri kaupunkia, mutta yksin ollessa palasin omaan kortteliini.
Nykyisessä kodissani Helsingin Vallilassa olen kenties vieläkin äärimmäisempi kyläihminen. Kantabaarini, kantaravintolani ja kantakahvilani löytyvät kaikki muutaman korttelin säteeltä. Mitä muuta ihminen tarvitsee?
Kun astun kodistani ulos kadulle, törmään tuttuihin. Näen samassa kaupunginosassa asuvia ystäviä, kollegoja, puolituttuja ja naapureita. Moikkaan naapuriravintolan tarjoilijoita, baarinomistajia ja koiranulkoiluttajia.
Pidän siitä, että tunnen ihmiset ympärilläni. En halua hukkua kasvottomaan massaan vaan haluan tunnistaa, että tuolla menee ystäväni.
Pelkkä tieto siitä, että pääsen vartissa paikkaan, jossa en ole aiemmin ollut, virkistää. Sen ansiosta omalle kotikadulle pesiytyminen tuntuu turvalliselta, ei tukahduttavalta.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin tajuan, että taidan sittenkin kosmopoliitin sijaan olla pienen elinpiirin pikkukyläihminen. Loputtomien mahdollisuuksien sijaan nautin tuttuudesta, pienuudesta ja intiimiydestä.
Mutta ehkä se onkin kaupungeissa parasta: loputtomat mahdollisuudet ovat saatavilla, mutta niitä ei ole pakko käyttää. Pelkkä tieto siitä, että pääsen vartissa paikkaan, jossa en ole aiemmin ollut, virkistää. Sen ansiosta omalle kotikadulle pesiytyminen tuntuu turvalliselta, ei tukahduttavalta.
Kylämäisyyden etsiminen ei liity enää pelkästään arkeen vaan myös lomamatkoihin. Kesällä matkustan Lontooseen ystäväni kanssa. Ilmoitimme molemmat ensitöiksemme, että Big Ben ja London Bridge eivät kiinnosta. Etsimme majapaikaksi pienen söpön Airbnb-talon puiston laidalta, kaukana kaupungin keskustasta. Toivon, että sieltä löytyy suurkaupungin kylätunnelmaa.
