Kotivinkki

"Äiti ottaa ensimmäisenä rikkalapion käteen, kun tulee meille kylään"

"Äiti ottaa ensimmäisenä rikkalapion käteen, kun tulee meille kylään"

Jos siivoava anoppi tai äiti ottaa pattiin, hengitä syvään ja avaa suusi. Pahinta on, jos omista rajoistaan ei osaa pitää kiinni, sanoo asiantuntija.
Teksti Anni Peltola
Kuvat Alexandra Forss
Mainos

Kuvittele, että töistä tullessasi kotona odottaisivat puhtaat lattiat ja tampatut matot. Mutta imurin varressa olisikin ollut äitisi tai anoppi. Tuntuuko oudolta? Vai olisiko se taivaanlahja? 

Kysyimme Kotivinkin lukijoiden kokemuksia aiheesta. Kyselyyn kävivät vastaamassa ilahtuneet miniät, raivostuneet tyttäret, väsyneet äidit – mutta myös salaa puunaavat anopit ja hyvää tarkoittavat mummot. Vastaukset jakaantuivat pitkälti kahtia: puolet otti avun kiitollisena vastaan ja puolet ei voinut käsittää, miksi kotona saisi siivota kukaan muu. 

Molemmat siivoavat kysymättä. Äitini ottaa ensimmäisenä rikkalapion käteen, kun tulee meille kylään. Myös tasot ja pinnat pyyhitään heti – ihan sama, olenko itse pyyhkinyt ne juuri ennen kuin äiti tulee... 

Väestöliiton Vanhemmuuskeskuksen asiantuntija Anja Saloheimo ajattelee, että imurin varren äärellä kahden aikuisen ihmisen maailmat törmäävät. Kun äiti piipahtaa lapsensa luona kylässä, uudet roolit korostuvat. Vuosia tyttärensä jälkiä korjanneen äidin pitäisikin nyt istahtaa kahvipöytään ja ottaa rennosti. 

– Äidin täytyy pystyä suhtautumaan lapseensa kuten toiseen aikuiseen. Siivoamisesta voi tulla tunne, että hän pyrkii päättämään asioista, jotka eivät ole enää hänen päätettävissään. 

Saloheimo tosin muistuttaa, että homma toimii myös toisinpäin: On maltettava mielensä iäkkäämmän vanhemman luona, vaikka sormet syyhyäisivät uusimaan sisustusta ja kaappien sisältöä.

Jalka pois rajaltani!

Mistä me oikeastaan hermostumme, kun ärsyynnymme toisen siivoilusta? Eikö kotitöiden pitäisi olla vain pakollinen paha? Ihanaa vain, jos joku muu tekee sen puolestani!

Saloheimon mukaan törmäämme rajojemme reunoihin: nyt menit liian pitkälle. 

Meillä ei siivoa kukaan muu kuin minä tai joku muu omasta perheestä. En kaipaa ketään meille pätemään tai toteuttamaan itseään, koti on rauhallinen yksityisalue. Kylään saa sen sijaan tulla. 

Saloheimosta on tervettä, että osaa tunnistaa omat kipupisteensä. 

– Joskus ajattelemme, että läheisyys on sitä, että saamme mennä toisen rajojen yli mennen tullen. Mutta oikeaan läheisyyteen kuuluu toisen rajojen kunnioittaminen.

Saloheimon mukaan eroamme siinä, millaisen kuvan tahdomme antaa ulkopuolisille. Yksi haluaa, että koti on vieraiden edessä tip top. Toista sotkujen esittely ei haittaa.

Ja kuka oikeastaan on ulkopuolinen? Joissakin perheissä on totuttu olemaan omissa oloissaan, joillakin taas suku on niin tiivis yksikkö, ettei muiden nurkkien siivoamisessakaan ole mitään ongelmaa. 

– Aiemmin ihmisillä oli tapana piipahdella kahville kutsumatta, varsinkin maalla. Nykyaikana kodista on tullut yksityisempi alue, Saloheimo sanoo.

Moni vastaaja kertoi todellisuudesta, että perhe ei varsinaisesti siivousapua kaipaa, mutta mummo näkee asian toisin. Pölyrätti viuhuu jo eteisessä, ja siivoamista tapahtuu jopa perheeltä salaa.

Jos itsensä tunnistaa pakkosiivoavaksi anopiksi, Saloheimo kehottaa miettimään motiivejaan. Onko siivoamisesta tullut tapa olla mukana lasten elämässä? Siinä piilee riski, että alkaa elää lastensa kautta.

– Vai siivoaako silloin omaa elämäänsä? Mitä tapahtuisi, jos istuisikin alas ja katsoisi tytärtään silmiin?

Kuka auttaa ja ketä?

Rajojemme ääriviivat vaihtelevat myös siksi, että käsityksemme isovanhempien roolista vaihtelee. Joillakin lapsiperheillä mummit ja vaarit auttavat arjen pyörityksessä, toiset keskittyvät seurusteluun – joko pakon edessä tai yhteisestä sopimuksesta.

Sen kerran kun he meille tulevat, siivoan ja otan heidät juhlavieraina vastaan! Koen, että äitini on palvellut riittävästi, nyt on aika kääntää asiat ja auttaa heitä. 

Väestöliiton Sukupolvien ketju -hankkeessa selvisi, että suuret ikäluokat auttavat lastensa perheitä mielellään. Käytännön apu on tosin vähentynyt, mutta lastenhoitoapu lisääntynyt. Sellaiset isovanhemmat auttavat eniten, jotka ovat ehtineet hengähtää ennen lastenlasten syntymää.

Saloheimo muistuttaa, että isovanhemmille täytyy antaa tilaa määritellä omat tapansa olla tukena. 

– Isovanhemmilla pitää olla oikeus kieltäytyä auttamisesta. Sellaistakin näkee, että lapset vain viedään mummolaan hoitoon sen kummempia kysymättä.

On myös perheitä, joissa vanhemmat raahautuvat väsymyksensä äärirajoilla, mutta eivät kehtaa pyytää apua. 

Olisin ruuhkavuosina tarvinnut apua, mutta en sitä saanut. Kävin töissä, hoidin perheen. Vapaapäivinä autoin vielä appivanhemmillani, sillä mieheni vaati niin. Silloin en pystynyt pitämään puoliani. Olin aivan lopussa, eikä kukaan huomannut sitä. 

– Meillä suomalaisilla on vahva yksin pärjäämisen kulttuuri. Emme halua olla tarvitsevia, ja se on kauhean surullista, Saloheimo sanoo.

Jos pää hurisee väsymyksestä, mutta ylpeys ei anna myöten, Saloheimo kehottaa miettimään asiaa toisinpäin: auttamisesta tulee auttajallekin hyvä mieli. Hän saa kokemuksen, että on voinut olla konkreettisesti hyödyksi, ja ehkä samalla yksinäinen ihminen on saanut päiväänsä sisältöä.

Jos avun pyytäminen tuntuu vaikealta, siitä voi tehdä vastavuoroista. Pestään tänään sinun ikkunasi, huomenna meidän! Vastavuoroinen puuhastelu lisää yhteisöllisyyttä, omillaan pärjääminen taas yksinäisyyttä.

– Sekin on kuitenkin myös vahvuutta, että osaa pyytää apua.

Kissa rohkeasti pöydälle

Omien toiveiden  ja tapojen tunnistaminen on helppo osuus, mutta niistä puhuminen muille sitäkin vaikeampaa. Moni voi kokea, että loukkaa vanhempiaan, jos puuttuu näiden puuhasteluun. 

Jos siivoava tuulispää on anoppi, Saloheimo kehottaa kääntymään puolison puoleen. Usein on helpointa puhua omalle vanhemmalleen.

Saloheimosta paras tapa on nostaa asia rohkeasti puheeksi. Tarkoituksena ei ole pahoittaa kenenkään mieltä, mutta omista toiveista kannattaa puhua selkeästi, ettei tulkinnanvaraa jää. Voi vaikka sanoa, että arvostan apuasi, ja otan mielelläni sinut kaveriksi mattopyykille, mutta siivouksen haluamme hoitaa oman perheen kesken. Sen ei pitäisi loukata ketään.

– Pahinta on, että purisee mielessään eikä sano mitään. 

Kyselyyn vastanneista moni mainitsi, että siivoaminen käy, kunhan ulkopuolinen ei mene esimerkiksi makuuhuoneeseen tai avaa laatikoita. Siivouksenkin voi siis sallia osittain. Voidaan selkeästi sopia, että vanhempien makkari pidetään suljettuna, eikä pyykkikoriin tarvitse koskea. Kun säännöt ovat selvät, voi siivousapu parhaimmillaan helpottaa kaikkien elämää.

Äiti saa siivota meillä, sillä se tekee hänet onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Äidillä pitää aina olla tekemistä, muuten hän on levoton ja tylsistynyt. Tykkään siitä, että äiti siivoaa. Kaikki on sen jälkeen todella puhdasta ja siistiä. Kaikki ovat tyytyväisiä. *

Lukijat kertovat

"Äitini käy meillä silloin tällöin siivoamassa. Minulle tämä sopii hyvin, ja helpottaa arkeani. Teen vaativaa työtä, opiskelen ja hoidan viikolla lapset miehen ollessa toisaalla töissä. Olemme sopineet tästä järjestelystä, ja äitini aina itse tarjoutuu oman aikataulunsa puitteissa. En usko, että sietäisin anoppia nurkkia siivoamaan, tai jos äitini kävisi sopimatta itsekseen touhuamassa. Esikoiseni synnyttyä äidilleni iski höösäämisvietti ja tarve neuvoa joka asiassa. Kun pääsimme tuosta yli ja äiti ymmärsi, missä raja kulkee ja että teen asiat omalla tavallani, olemme voineet hyvässä yhteishengessä sopia asioista." Marketta

"Mieluusti! Anoppia ei ole koskaan ollut, mutta otan äitini siivoamaan mökille kaveriksi. Hän on extrahyvä pesemään jääkaapin ja hellan, joten miksi en antaisi hänen tehdä sitä, kun niin kovasti haluaa. Kaupunkiasunnossa hän saa olla vieraana. Yritän oman poikani huushollissa käydessä siivota vaivihkaa. Nyt ajattelin siivota vähän perusteellisemmin, kun menen kotimieheksi hoitamaan heidän kissojaan viikoksi. Sormet syyhyävät päästä puhdistamaan (minun mielestäni) pölyistä kristallikruunua ja keittiötä. Siististi hekin elävät, mutta toisen silmä näkee liat tarkemmin." Salasiivooja

"Anoppi siivoaa, mistä olen todella kiitollinen, sillä on ihanaa saada apua kiireisen arjen keskelle. Mutta toisinaan väsyn siihen, että talossa on kaksi emäntää. Todella kaksipiippuinen asia! Sen koen loukkaavaksi, että anoppi siivoillessaan siirtelee tavaroita toisille paikoille. Kai minä nyt itse saan päättää, missä kukkaruukut ovat omassa kodissani? Siirtelen ne aina takaisin omille paikoilleen, mutta viesti ei näytä menevän perille. Mutta olen kuitenkin kiitollinen anopistani. Vuosien saatossa tähän iltatähden jatkuvaan höösäämiseen on jo tottunut. Mies yrittää välillä toppuutella äitiään." Talon toinen emäntä

"Anoppi ei saisi, mutta sitä tapahtuu, etenkin ruokapuolella. Jos hän tulee kylään, mukana on tavaraa wc-paperirullasta voipakettiin, ihan turhaan. Siivoukseen ja pyykkihuoltoon hän osallistui lasten ollessa pieniä. Olin kiitollinen niinä ruuhkavuosina, kun oli kaksoset ja esikoinen päälle, mutta siitä on jo aikaa reippaasti yli toistakymmentä vuotta. Nyt tämä ylenmääräinen antaminen tuntuu lähinnä kiusalliselta. Vai onko tekeminen muuttunut antamiseksi? Velvollisuudentunto loppuun asti? Vai onko kyseessä ihminen, joka ei ole osannut päästää vielä 77-vuotiaanakaan irti?" Pakkomielteistä

Julkaistu: 7.3.2016
Katso myös nämä