”Olen pitänyt huolta äidistä teini-iästä asti” – Iina, 33, pyörittää sekä oman perheen että äidin arkea
Kun Iina Hyttisen, 33, äiti Anne Jurmu, 65, vuosia sitten sairastui vakavasti, lapsen ja vanhemman roolit vaihtuivat. ”Olen oppinut olemaan kiitollinen päivistä, joina kaikki on hyvin”, Iina sanoo.
Sen piti olla rutiinileikkaus. Anne Jurmun lonkka leikattiin neljättä kertaa lokakuussa 2023. Kun Annea heräämössä siirrettiin, häneltä katkesi terveestä jalasta reisiluu. Seuraavana päivänä hänet kärrättiin takaisin leikkaussaliin.
Aamulla tytär Iina Hyttinen soitti äidilleen sairaalaan.
”Äiti ei kyennyt puhumaan mitään. Olin varma, että hän oli saanut taas aivoinfarktin”, Iina kertoo nyt.
Iina lähti ajamaan kotoaan Helsingistä kohti Oulun yliopistollista sairaalaa ja soitti matkan aikana osastolle viisi kertaa. Iinasta tuntui siltä, että hoitajat ohittivat hänen huolensa.
Sairaalassa Iina kuuli käytävälle asti, miten äiti haukkoi henkeä. Hänen kasvonsa sinersivät. Iinan hälyttämä hoitaja ei voinut uskoa, miten matala äidin happisaturaatio oli.
Yöllä äidin tila romahti, ja hänet siirrettiin teho-osastolle. Kukaan ei osannut sanoa, palaisiko hän tajuihinsa. Se kaikki oli Iinalle pelottavan tuttua 15 vuoden takaa.
Iina kysyi mummoltaan, kuoleeko äiti. Kaikkeen pitää varautua, mummo vastasi.
Iina oli 14-vuotias, kun hän muutti äitinsä kanssa Helsingistä Ouluun lähemmäs serkkujaan. Yksinhuoltajaäidille oli tärkeää, että isovanhemmatkin asuivat enää vain 60 kilometrin päässä.
Etelässä Anne oli ollut työssään kiireinen, mutta muutto rauhoitti arjen tahtia. Äidille ja tyttärelle jäi enemmän aikaa olla yhdessä.
”Elimme unelmaani. Meillä oli ensimmäistä kertaa elämässä auto, ja tuntui kuin koko maailma olisi ollut avoinna”, Iina muistelee.
”Kävimme sukulaisten luona, Haaparannassa ja Helsingissä, ja sain joskus autokyydin kouluun.”
Onnea kesti kolme kuukautta. Maaliskuussa 2006 Anne oli ystävänsä kanssa Hectorin keikalla. Kotimatkalla hän kaatui ja löi päänsä. Vasemman polven eturistiside meni poikki. Päivystyksessä polvi hoidettiin, mutta päätä ei.
Seuraavana päivänä Annella oli kova päänsärky ja huono olo. Olisiko migreeniä, Anne ja Iina ajattelivat. Iina vei äidilleen kylmiä nakkeja ja kävi nukkumaan. Aamulla hän auttoi äidin vessaan oksentamaan.
Sairaalassa selvisi, että Anne oli saanut aivoinfarktin ja hänellä oli keuhkoveritulppa.
Mummo tuli Iinan seuraksi sairaalaan. Iina kysyi mummoltaan, kuoleeko äiti. Kaikkeen pitää varautua, hän vastasi.
Aivoinfarkti käänsi äidin ja tyttären roolit päälaelleen. Iina tarkkaili jatkuvasti äitiä ja tunsi olevansa hänestä vastuussa. Pian hän ei enää nähnyt ystäviään.
Välitunnilla Iina saattoi soittaa kotiin monta kertaa varmistaakseen, että äiti oli hengissä. Rippileirille lähtö ahdisti. Äiti jäisi moneksi päiväksi yksin.
”Iina vahti jokaista henkäystäni. Olin hänestä hirveän huolissani”, Anne muistelee.
Annen työkyky ei enää palautunut. Perhe muutti keskustasta lähiöön. Auto piti myydä. Anne joutui syömään kortisonia vuoden ajan, minkä seurauksena hänen molemmat lonkkansa menivät kuolioon.
”Menetit samalla liikuntakyvyn ja elämänilon”, Iina sanoo nyt äidilleen.
Sairastuminen muutti äidin persoonaa ja tunteiden käsittelyä. Hän oli väsynyt ja masentunut, suuttui ja loukkaantui herkästi. Iinan oli vaikea erottaa, mikä äidin käytöksessä johtui aivoinfarktista ja mikä masennuksesta.
Masennuksen ollessa pahimmillaan äiti saattoi käydä kyllä kaupassa, mutta osti vain itselleen suklaata eikä lämmintä ruokaa Iinalle.
Anne yritti ymmärtää, mitä hänessä tapahtui. Samalla hän poti huonoa omaatuntoa lapsensa takia.
Iina hoiti kotityöt, kunnes uupui. Hän alkoi lintsata lukiosta ja jäi lopulta sairauslomalle. Vointi parani, kun hän muutti 18-vuotiaana pois kotoa.
”Hyvä, että muutti. Jouduin ottamaan vastuuta itsestäni”, Anne sanoo.
Iina kirjoitti ylioppilaaksi, tapasi kumppaninsa Oton ja lähti Helsinkiin.
”Se auttoi todella paljon, koska saimme etäisyyttä välillemme. Äidin oli pakko alkaa huolehtia arjestaan ja koirastaan. Minä sain keskittyä omaan elämääni”, Iina sanoo.
Kymmenisen vuotta Anne pärjäsi melko hyvin ja alkoi toipua masennuksesta. Työkyvyttömyyseläkkeellä hän pyöräili ja kävi koiran kanssa ulkona.
Iina ja Otto saivat esikoisensa yhdeksän kuukautta ensitapaamisensa jälkeen. Myöhemmin syntyi kolme lasta lisää. Lapset ovat nyt 14-, 12-, 8- ja 3-vuotiaita.
Hyvien vuosien aikana äiti pystyi auttamaan tytärtään ja tuli Oulusta Helsinkiin hoitamaan lapsenlapsiaan. Silloin Anne pääsi vielä kävelemään leikkipuistoon.
”Äiti on ihan hirveän tärkeä meidän lapsille. Nykyisin he soittelevat ja saattavat tulla käymään suoraan koulusta”, Iina sanoo.
Se on Annesta ihanaa. Hän haaveilee saavansa kävelykykynsä takaisin, jotta voisi lähteä lastenlasten kanssa ulos leikkimään.
”Lapsetkin haaveilevat, että pääsisivät sun kanssa tuonne kerrostalon sisäpihalle syömään jäätelöä”, Iina jatkaa.
”Ei ole isoja lasten toiveet”, Anne sanoo ja naurahtaa.
Vuosi sitten Anne muutti Iinan perässä Helsinkiin. Ehdotus oli tyttären.
”Niin minun ei tarvitse sydän syrjällä miettiä, mitä Oulussa tapahtuu. Olen lähellä ja arjessa mukana”, Iina sanoo.
”Mutta kun kävin täällä usein, voit hyvin. Kun aloin käydä vähemmän, masennuit. Et jaksanut enää liikkua ja toipua. Siitä tulee syyllinen olo.”
Anne ei ole toipunut edellisestä lonkkaleikkauksesta. Hän ei kykene kävelemään, vaan istuu pyörätuolissa. Jalat ovat turvonneet istumisesta. Kotihoito käy kahdesti päivässä ja laittaa jalkoihin tukisidokset.
Iina käy äitinsä luona joka päivä vähintään kerran. He asuvat kahden kilometrin päässä toisistaan. Edelleen Iina siivoaa Annen kodin, pyykkää, ulkoiluttaa Armas-chihuahuaa, selvittää tukimuotoja ja täyttää hakemuksia vammaistukeen, kotihoitoon ja taksikyyteihin liittyen, käy kaupassa ja apteekissa. Äidin Kela-kortti on aina Iinan lompakossa.
”Yritän tehdä kotitöitä itsekin, mutta Iina on niin paljon nopeampi”, Anne sanoo.
”Jos minulla menee pyykkikoneen lastaamiseen 30 sekuntia ja äiti kerää siihen voimiaan koko päivän, koen, että minun pitää tehdä se”, Iina jatkaa.
”En kehtaa koskaan pyytää apua”, Anne sanoo.
”Kehtaathan”, Iina oikaisee.
Anne sanoo tunnistavansa, että hän oli Iinalle taakka muutettuaan Helsinkiin. He pitivät palaverin, jossa puhuttiin tilanteesta suoraan. Sen jälkeen Anne on yrittänyt olla pyytämättä Iinalta jatkuvasti apua.
”Mutta kun kävin täällä usein, voit hyvin. Kun aloin käydä vähemmän, masennuit. Et jaksanut enää liikkua ja toipua. Siitä tulee syyllinen olo”, Iina sanoo.
”Ei se ole niin”, Anne tyrmää lempeästi.
”Tulee silti sellainen olo”, Iina sanoo.
Avoimet välit ovat äidille ja tyttärelle iso voimavara. Iina ajattelee, ettei ole asiaa, jota hän ei ole voinut äidilleen kertoa.
”Voin sanoa äidille karseimmatkin asiat, eikä se mene minnekään. Vaikka meillä on ollut paljon huolta ja murhetta, olen aina tiennyt, että äiti tukee ja rakastaa.”
Välillä Iina perheineen tulee Annen luokse käymään. He syövät pullaa ja pelaavat hirsipuuta. Toisinaan he katselevat vanhoja valokuvia ja muistelevat menneitä. Iina tykkää kuunnella äitinsä tarinoita tämän lapsuudesta.
”On tärkeää pitää muistot elossa, etteivät ihanat asiat unohdu. Haluan muistaa ne ajat ennen kuin kaikki tämä tapahtui. Ei meillä aina ollut kurjaa”, Iina sanoo.
Vaikeita tunteita on ollut pakko käsitellä, kun äidin ja tyttären roolit ovat menneet toisinpäin. Teini-ikäisenä Iina kävi juttelemassa tilanteestaan koulukuraattorin kanssa, muttei ole sittemmin hakeutunut terapiaan. Puoliso Otto on ollut iso tuki.
”Tapasimme, kun minä olin muuttanut pois kotoa ja Oton äiti oli juuri kuollut. Me pidimme toisillemme terapiaa. Puhuimme ja käsittelimme kaikkea.”
Vuosiin Iina ei huomannut juuri miettineensä kokemaansa. Mutta kun hän kaksi vuotta sitten käveli saman sairaalan käytäviä kuin teininä, pelko vyöryi päälle uudelleen. Silloin ammattilaisen apu oli tarpeen.
”Reagoin fyysisesti”, Iina kertoo.
”Minulla oli kovia kipuja, joille ei löytynyt mitään lääketieteellistä syytä. Sain migreenikohtauksia, ja kuukautiskiertoni meni sekaisin.”
Anne on käynyt masennuksensa aikoihin terapiassa. Helsinkiin muuttaessa alakulo otti uudelleen vallan, ja hän tajusi, että kaikki vuosien aikana kertynyt oli jäänyt yhä sisälle pyörimään.
”En ollut purkanut oikeita asioita, mutta nyttemmin olen käynyt paljon keskusteluja itseni kanssa ja voin paremmin.”
”En voi lopettaa puhelua tai päivää niin, etten sano läheisilleni rakastavani heitä. Pelkään, että se on viimeinen kerta.”
Iinalle on tärkeää tuoda rakkaus esiin arjessa. Hänestä tuntuu, että hänellä on nyt voimia ymmärtää äitiä paremmin kuin aikaisemmin.
”Nyt tunnen voimakkaammin empatiaa. Huolehdin sinusta aina enkä jätä sinua yksin, vaikka olisi kuinka vaikeaa”, Iina sanoo äidilleen.
”Sanomme joka päivä, että olet rakas. Minulle on jäänyt traumoja tapahtumista enkä niiden takia voi koskaan lopettaa puhelua tai päivää niin, etten sano läheisilleni rakastavani heitä. Pelkään, että se on viimeinen kerta, kun sanon sen.”
Annekin kertoo rakastavansa.
”Se on poikkeuksellista ikäisilleni, mutta olen aina ilmaissut kaikki tunteeni.”
Mitä he haluaisivat sanoa toisilleen?
”Olen sinulle äärettömän kiitollinen ja rakastan sinua tosi, tosi, tosi paljon”, äiti sanoo.
”Ihailen sinua todella paljon. Kaikesta huolimatta olet rakastava, lämmin ja avoin. Et ole menettänyt positiivisuuttasi. Voit nauttia pienistä asioista etkä valita turhista. Olet tosi, tosi, tosi, tosi rakas”, tytär vastaa.
Anne huomaa välillä tuntevansa vihaa siitä, miksi juuri hänelle on käynyt näin. Mutta rinnalla kulkee ajatus, että monella on vielä pahemmin.
”En uskalla katsoa eteenpäin kovin luottavaisena. Mitä sieltä on vielä tulossa? Mutta pysyn sinnikkäänä. Vaikka päivä ei olisi kovin hyvä, olen kuitenkin herännyt. Sekin on saavutus.”
Iina on kiitollinen päivistä, joina kaikki on hyvin. Tänään hyviä asioita on ollut monta. Ihan vain tavallinen päivä, jolloin Iina saa pitää äidin elämässään.
”Ikinä ei tiedä, milloin tulee uusi vastoinkäyminen. Siksi yritän pysähtyä ja nauttia hyvistä hetkistä perusarjessa, jolloin kaikki läheiseni ovat elossa eikä mitään pahaa ole tapahtunut.”
Muokattu 28.7.2025 klo 13.55: Oulun keskussairaala korjattu Oulun yliopistolliseksi sairaalaksi.
