
Hei, se ehkä keikkuu, mutta sen voi pinota! Varhaiset Alvar Aallon jakkara 60:n mallit voivat olla hyvin arvokkaita – lue, mistä ne tunnistaa
Alvar Aallon kolmijalkaisessa jakkara 60:ssa mullistavaa oli sen L-jalka, joka levisi moniin muihinkin kalusteisiin. Opi tunnistamaan yksityiskohdat, joista voit päätellä vanhojen jakkaroiden ikää ja taustaa – jos vaikka huippukallis harvinaisuus osuu kohdalle.
Kolmijalkainen jakkara numero 60 suunniteltiin vuonna 1933, ja se oli samalla alkusoittoa Artekin synnylle. Kun jakkara esiteltiin samana vuonna Lontoossa Wood Only -näyttelyssä, kiinnostus Alvar ja Aino Aallon puutaivutteisia huonekaluja kohtaan kasvoi ympäri Eurooppaa. Huomiota herättävin innovaatio oli moniin eri tarkoituksiin taipuva ja muuntuva L-jalka. Se vaikutti jopa osaltaan Artekin perustamiseen vuonna 1935.
Alvar Aalto kehitti massiivipuusta taivutettavan L-jalan puuseppä Otto Korhosen avustuksella Korhosen omistamalla Oy Huonekalu- ja Rakennustyötehdas Ab:n tehtaalla. Aallot olivat tehneet Korhosen kanssa töitä 1920-luvun lopulta lähtien, mutta heidän yhteistyönsä etenkin Paimion parantolan kalusteiden suunnittelussa ja valmistuksessa tuotti monta huonekalujen rakenteisiin liittyvää edistysaskelta.
L-jalkakin oli suoraa jatkumoa parantolahankkeen aikaisille taivutetuille puisille kalusterakenteille. Nyt vain taivutettiin paksumpaa massiivipuuta. Ohuista massiivipuulevyistä liimaamalla kootut ja muotissa taivutetut Paimio-tuolien käsinojat ovat siis läheistä sukua L-jalalle, mutta niissä taivutusmetodi on erilainen.

Mikä ihmeen L-jalka?
Kenties lähimpänä Aallon L-jalkaisten huonekalujen teknistä toteutusta ovat Thonetin höyrytaivutetut puuhuonekalut, joista ensimmäiset kehitettiin 1800-luvun puolella. Bauhausin ja muiden aikakauden eurooppalaisten modernistien kokeellinen henki ja uusi muodon ja tekniikan ymmärrys vaikuttivat vahvasti Aaltoihin sekä Otto Korhoseen. Thonetin 1920-luvun lopun katalogeista löytyy itse asiassa pöytiä, joiden muodoissa on hyvin samantapaisia rakenteita kuin Aallon ja Korhosen hiukan myöhäisemmissä L-jalkaisissa kalusteissa.
L-jalan taivutusmenetelmä on kuitenkin erilainen, ja sen sarjatuotannon mahdollistavat ulottuvuudet ovat omaa luokkaansa. L-jalka-aihion eli oikeaan mittaan sahatun massiivikoivun (myös muita puumateriaaleja on käytetty, esimerkiksi pyökkiä ja saarnea) pätkän taivutettavaan päähän sahataan lovia. Tämän jälkeen loviin asetetaan liimassa uitetut ohuet viilunomaiset puuliuskat ja puu taivutetaan kuumuuden ja höyryn avulla 90 asteen kulmaksi. Oikeaan kulmaan taivutettu jalka kiinnittyy istuimen tai pöydänkannen pohjaan helposti kolmella tai neljällä ruuvilla.
Näin jalan kokoa vaihtamalla L-jalka sopii tukevaksi perustaksi jakkaroille, penkeille ja jopa isoille jatkettaville ruokapöydille. Aikaisemmin tehtaalla paljon käsityötä vaativat liitokset väistyivät tämän uuden valmistustavan ansiosta.
Estetiikka on ajatonta ja arkkitehtonista. Aallon reliefimäiset puuntaivutuskokeilut voi yhtä hyvin nähdä veistoksina kuin pragmaattisina tutkimuksina puun rakenteellisista ominaisuuksista. Samaan aikaan Manner-Euroopassa Aaltojen aikalaiset painiskelivat vastaavanlaisten rakenteiden parissa, mutta usein materiaali oli kalusteiden kantavissa osissa taivutettua putkea taivutetun puun sijaan.
Miksi tuolista tuli nelijalkainen?
Koska alkuperäisessä jakkarassa 60 on vain kolme jalkaa, jakkarat voi pinota tornimaisiksi pinoiksi. Teoriassa niitä voisi kasata päällekkäin loputtomana pavunvartena. Jo alkuaikoina kuitenkin huomattiin, että jakkara saattoi helposti kallistua ja jopa keikahtaa kumoon.
Luultavimmin kolmijalkaisuuteen vaikutti pyrkimys käytännöllisyyteen, keveyteen ja tilan säästämiseen aivan funktionalismin oppien mukaisesti. Nelijalkainen versio jakkarasta tuli kuitenkin markkinoille jo vuonna 1934. On tosin argumentoitu, että kolmijalkaisena jakkara olisi itse asiassa tukevampi – epätasaisella lattialla.
Jakkaran vahvimmat vientimaat olivat Englanti (Finmar), Sveitsi (myös lisenssillä sveitsiläistä valmistusta), Ruotsi (perustettiin myös 40-luvulla Artekin Hedemoran tehdas) Hollanti ja Ranska. Myös Ruotsin ohella muut Pohjoismaat kiinnostuivat ja inspiroituivat Aaltojen huonekalumalleista.
Hiukan myöhemmin 30-luvulla yhdysvaltalainenkin yleisö kiinnostui Aallon kalusteista tärkeiden museo- ja maailmannäyttelyiden ansiosta.

Tuntomerkki: neljä, viisi vai kuusi liuskaa?
Vuosikymmenten kuluessa jakkara 60 on itse asiassa pysynyt hyvin samanlaisena: esimerkiksi istuimen halkaisija, paksuus ja jakkaran korkeus ovat pysyneet samoina harvinaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Havainnot jakkaran yksityiskohtien muutoksista eivät kuitenkaan ole täysin vedenpitäviä, ja eri aikakausien editioiden yksityiskohdissa on poikkeuksia.
Empiirisen tutkimuksen ja Artekin oman arkistotutkimuksen perusteella ensimmäisissä jakkaran versioissa L-jalan taivutukseen käytettiin usein kuutta viilumaista puuliuskaa. Käytännössä liuskojen määrä varhaisissa editioissa vaihtelee viiden ja kuuden välillä. Viiteen liuskaan törmää etenkin Englantiin lähetetyissä jakkaroissa.
Taivutusmenetelmä kehittyi kuitenkin hyvin nopeasti, ja kun tehokkaampi manuaalikäyttöinen taivutusprässi kehitettiin, jakkaran L-jalkaan tarvittava liuskojen määrä vakiintui neljään.
1960-luvun puolessa välissä Korhosen tehdas muutti ja samalla koneistoja uusittiin. Uudella tehtaalla otettiin käyttöön painekäyttöinen taivutuskone, jonka myötä L-jalan taivutukseen sahattiin yksi lovi lisää, eli tämän jälkeen jalassa on ollut viisi liuskaa. Useimmiten jalka taivutettiin massiivikoivusta mutta muitakin puumateriaaleja käytettiin. Koivun lisäksi esimerkiksi saarni soveltuu L-jalkojen taivutukseen, sen sijaan mänty on liian pehmeää.
Lisäksi koivukantisten istuimien ja pöytätasojen profiilin rakenne muuttui. Koivuisen istuimen profiiliin kuulunut pieni hammastus hävisi valmistusmetodin muuttuessa. Nämä ovat verrattain pieniä muutoksia, mutta niihin perehtyminen auttaa selvittämään jakkaroiden ikää ja taustaa.

Mikä ihmeen Voileipä-jakkara?
Heti 1930-luvulta eteenpäin tarjolla oli muitakin kuin pelkästään koivuisia jakkaroita. Jakkaran pystyi tilaamaan verhoiltuna, maalattuna, sävypetsattuna (monia eri tummuuden asteita), ja istuin oli myös saatavilla luunvalkoisella sekä mustalla linoleumilla. Myöhemmin eri linoleumin sävyjä tuli markkinoille pienen värikartan verran. Lisäksi oli tilattavissa korkkipintaisia jakkarankansia, mutta luultavimmin linoleumista tuli suositumpi, ja sitä myötä korkilla varustetut istuinkannet poistuivat mallistosta varhain.
Eri viilupintoja on ollut kirjava määrä, kuten saarni, visakoivu, mahonki, jalava, tiikki ja tammi. Lisäksi nykyisin harvinaisia ”Sandwich”-istuimia valmistettiin 1930-luvulla ja kenties vielä 1940-luvulla. Voileipä-jakkarassa istuinkannen profiilissa on viilto, johon verhoilukangas on taitettu siten, että kangas jättää kauniisti hiukan istuimen reunapuuta näkyviin.
Millaisia yllätyksiä syntyi pula-aikana?
Pula-aikana, eli noin vuosina 1939–1954, L-jalka koki materiaalipulasta johtuen hetkellisen muodonmuutoksen: L-jalka valmistettiin perinteisellä sormiliitostekniikalla taivutusmenetelmän sijasta. Valmistusta pyrittiin jatkamaan myös tekemällä kompromisseja materiaalien käyttöön, tässä tapauksessa etenkin liiman puuttumisen vuoksi.
Pula-ajalta on peräisin myös pienikokoisempi jakkara, jossa on sormiliitoksilla valmistetut L-jalat. Otto Korhosella on myös oma jakkaramalli, joka muistuttaa hyvin paljon Aallon jakkaraa, kuitenkin juuri jalkarakenne on erilainen. Alkuperäisen L-jalan valmistus jatkui heti, kun pula-ajan kurimuksesta selvittiin.
Sodan jälkeen Artek perusti Ruotsin Hedemoraan tehtaan, jonka kautta paikattiin Suomen hidastunutta valmistusta ja avattiin toimivampia kansainvälisiä jakeluväyliä Yhdysvaltoihin. Tältä aikakaudelta on jäänyt erikoisia Hedemora-väännöksiä monesta Aaltojen standardimallista. Tämän ohella heti Artekin perustamisesta lähtien Artekin piirustuskonttori muokkasi monia Aaltojen standardimalleja sopivammiksi eri sisustusprojekteihin.

Myöhemmin jakkara 60 oli saatavilla myös kestävällä laminaattikannella. Ikilevy yleistyi etenkin 1970-luvulta eteenpäin, ja siitäkin on ollut laaja määrä eri värejä tarjolla. Lisäksi jakkaran lakkapinnat ovat vuosien saatossa vaihtuneet muutaman otteeseen huonekaluteollisuuden kehittyessä ja ympäristösyistä. Eri käsittelypinnoista pystyy näin arvioimaan hyvin jakkaran ikää.
Yhden vihjeen jakkaran iästä saa, kun tarkastelee ruuveja: vuonna 1976 Korhosen huonekalutehtaalla siirryttiin talttapääruuveista ristipääruuveihin. Tarkkaa varmuutta vuodesta ei kylläkään ole, ja voi olla, että siirtymä on tapahtunut vaiheittain.
Millaisia erikoisversioita on olemassa?
Kolmijalkaisesta jakkarasta on kehittynyt hyvin konseptuaalinen tuote. Erilaiset yhteistyöt muiden brändien, suunnittelijoiden ja taiteilijoiden kanssa usein kohdistuvat juuri Aallon jakkaraan. Näistä hyviä esimerkkejä ovat Monocle, Mike Meiré, Comme des Garçons, Supreme, Mina Perhonen, Wood Wood, Barbara Kruger ja Moomin Characters.
Hiljattain Artek on kommunikoinut vahvasti entistä tiedostavamman ja kokonaisvaltaisemman raakamateriaalin hyödyntämisen puolesta. Yhteistyö italialaisen suunnittelutoimisto Formafantasman kanssa esitteli Aallon jakkaran ensimmäisenä Artekin tuotteena, jossa mahdollisimman vähäinen materiaalihukka pystytään hyödyntämään ja myös puu orgaanisena materiaalina nähdään sallivimmin perustein huonekalun estetiikassa.
Uusimpia muodonmuutoksia ovat jakkarat, joissa näkyy muumeja, sekä versiot, joissa on kuvioita Maija Isolan Marimekolle suunnittelemista Arkkitehti-sarjan kankaista, kuten Lokista. Nämä molemmat yhteistyömallistot juhlistavat Artekin 90-vuotista olemassaoloa.


Mikä on jakkara 60:n arvo?
Perusmalli maksaa noin 265 euroa, mutta erikoismallit ovat aina tätä hintavampia. Halutuimpia ja hyvinkin arvokkaita voivat olla jakkaran alkuvuosina tehdyt mallit sekä harvinaisimmat poikkeukset standardimallista.
