”Vaikka valmennan joukkuevoimistelua, en lapsena tykännyt siitä, vaan lajini oli rytminen voimistelu. Yksilölaji sopi minulle paremmin, sillä minua harmitti, jos joukkueessa oli joku, joka höpisi eikä harjoitellut. Sain SM-mitaleita ja kiersin EM- ja MM-kisat. Kun eteen tulivat ylioppilaskirjoitukset, lopetin voimistelun, sillä minun oli pakko keskittyä lukemiseen.
Suunnitelmissani ei ollut valmentaminen, vaan halusin Teatterikorkeakouluun. Jostakin piti kuitenkin saada rahat vuokraan. Sitten vastaperustetusta Olarin Voimistelijoista soitettiin, että voisitko tulla näyttämään pikkutytöille liikkeitä, sata markkaa tunti. Se oli niin iso raha, että vastasin näyttäväni ihan mitä liikkeitä vain!
Sen jälkeen kysyttiin, voisinko ottaa yhden joukkueen valmennettavaksi. Tytöt olivat ihania, pienet silmät tapittivat innoissaan, mutta eivät he mitään osanneet, keilat vain tippuivat lattialle. Myöhemmin niistä tytöistä tuli Dynamot, joka voitti neljä joukkuevoimistelun maailmanmestaruutta.
Isoin työ valmentamisessa tehdään henkisellä puolella. Siinä menee vuosi tai kaksi, että opin lukemaan uusia tyttöjä. Toiset kaipaavat rauhallista silittelyä ja rohkaisua, toiset napakkaa nyt menet ja teet! -meininkiä. Olen tehnyt 20 valmennusvuoden aikana paljon virheitä. Hankalinta on se, kun jotkut tytöt käyttäytyvät käänteisesti, sanovat en mä nyt viitsi, vaikka kyse on siitä, että heitä pelottaa epäonnistuminen niin kovasti. Kun lapsi peittää tunteensa, on vaikea antaa sellaista tukea, mitä hän tarvitsisi.
Tässä visuaalisessa lajissa työni on etsiä virheitä: ojenna tuo polvi, nilkat suoriksi, nosta kädet ylemmäs. Olen monesti törmännyt siihen, että tytöt ajattelevat, että tuo valmentaja ei pidä minusta. Se on nurinkurista, sillä nimenomaan pidän heistä ja haluan, että he menevät eteenpäin. Välittäminen voi olla myös korjaamista.
Jossain vaiheessa otin ykköstavoitteeksi sen, että urheilijani ovat onnellisia, kun aiemmin olin ajatellut, että tärkeintä on se, että he menestyvät. Vaatimustaso on korkea, mutta ilmapiirin pitää säilyä hyvänä. En hermostu enää salilla niin paljon kuin ennen. Olen iloisempi, ehkä vähän liiankin lepsu. Tulos on se, että nykyään valmennettavani jatkavat huippu-urheilua aiempaa pidempään.
Voimistelu sopii kaikille, sillä siinä voi valita tason, jolla haluaa harrastaa. Voi treenata vain muutaman tunnin viikossa. Huiput harjoittelevat kahdeksan kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan. Halun menestyä pitää olla kova.
Valmennusvuosieni aikana olen huomannut suuren muutoksen lasten sitoutumisessa harrastukseen. Ennen lähtökohta oli se, että kaikki jatkoivat seuraavalle kaudelle. Nyt sitoutuminen on todella vaikeaa. Sovituista treeneistäkin saatetaan jäädä pois, koska kaverilla on synttärit.
Kaikista ei ole huippu-urheilijaksi, eikä se ole huono asia. Monet haluavat käyttää voimisteluun pienemmän osan aikaansa ja olla osa kivaa joukkuetta. Vanhemmat eivät aina ymmärrä sitä. Itsekin yritin, että tyttäreni olisi siirtynyt useammin treenaavaan joukkueeseen, kun häntä sinne pyydettiin. Mutta ei hän halunnut.
Jo pienistä tytöistä erottaa fyysiset lahjakkuudet, joilla on sopiva ruumiinrakenne ja luonnostaan taipuisat nilkat. Silti on mahdotonta ennustaa, kenestä tulee hyvä, sillä ahkeruus on fyysisiä seikkoja tärkeämpää. Minulla on ollut niin namulahjakkaita tyttöjä! Mutta ei se auta, kun he 13–14-vuotiaina ilmoittavat, että ei kiinnosta enää. Jäljelle jäävät usein he, joiden fyysiset ominaisuudet eivät ole olleet kummoiset, mutta jotka ovat periksiantamattomia. Heidän kanssaan lähdetään sinne MM-kisoihin.”
