Meidän Mökki

Virpin patinoituneen hirsiaitan taika piilee vanhanaikaisissa olosuhteissa – suvun aarre vie aikamatkalle lapsuuden kesiin

Virpin patinoituneen hirsiaitan taika piilee vanhanaikaisissa olosuhteissa – suvun aarre vie aikamatkalle lapsuuden kesiin
Viljatilaa pitävän Virpi Ruotsalaisen taukopaikka on harmaaksi patinoitunut aitta, joka oli jo vaarassa päätyä polttopuiksi. Myös hänen vauhdikas poikakolmikkonsa nauttii mökin kiireettömästä tunnelmasta.
Julkaistu: 30.6.2021
Viljapeltojen ja niittyjen sävyt ovat alkaneet kellastua. Salon viljatilalla koittaa ennen pitkää puintiaika. Juuri nyt sen emäntä Virpi Ruotsalainen voi ottaa hetken rennosti, mikä onnistuu parhaiten omassa piilopaikassa 1700-luvulta periytyvän sukutilan mailla metsän tuntumassa, Vuohtojoen varrella. Sitten kun puinti alkaa, istuvat niin Virpi kuin hänen isänsä tiiviisti leikkuupuimurin ohjaamossa.
– Nykyisin perheemme viljelee kauraa, ohraa ja ruista. Peltokierron vuoksi kasvatamme myös heinää. Karjaa meillä ei enää ole mutta lampaita ja kanoja sentään, Virpi kertoo.
Pitkospuut helpottavat kulkemista rantaan. Virpin isä on ollut niitä tekemässä. Virpi on napannut perheen pienimmän, Leevin, hetkeksi syliinsä.
Virpin 25 neliön hirsimökki sijaitsee Kärsämäellä. Mökki on siirretty 1980-luvulla. Rakennusvuodesta ei ole täyttä varmuutta.
Piilopaikan tarina alkaa Heikki-papan lapsuuden kotipaikalta Kärsämäen Saviselältä. Siellä hirsirakennus palveli vilja-aittana ainakin 90 vuotta, kunnes sitä uhkasi joutuminen polttopuiksi. Pelastajaksi ilmaantui viime tingassa Virpin mummo, joka siirrätti rakennuksen nykyiselle paikalle.
– Olin tuolloin alle viisivuotias. Mummon kanssa tehdyt mökkireissut olivat aina yhtä jännittäviä, ja muistelen niitä lämmöllä.
Joen varrella on ollut mylly ja tervahautakin.
– Pienenä tyttönä löysin vedestä tervalle tuoksuvan kauhan, ja se oli suurin aarteeni.
Koskenrannan mökki on muuttanut nykyiselle paikalleen Kärsämäen Saviselän kylästä, Virpin papan Heikki Ruotsalaisen lapsuudenkodin pihapiiristä.
Viljapellon laidalle on raivattu hyötytarha, jonka keskellä kohoaa näyttävä paviljonki.
Virpin mummo oli syntynyt ja kasvanut vajaan parin kilometrin päässä olevalla maatilalla. Lapsuudessaan hän oli paimentanut lehmiä ja tuonut ne metsän läpi laitumelle juuri tähän paikkaan. Vartuttuaan hän oli tullut emännäksi Salon tilalle.
– Mietin usein tässä sisäänkäynnin rappusilla istuessani, miten mummokin pienempänä istui jossain lähellä ja nautiskeli eväitään lehmien märehtiessä vieressä. Sitäkin mietin, miten isäni on seikkaillut ystävineen joella vaappuvalla lautallaan. Heidän edesottamuksistaan en tosin uskalla kertoa pojilleni, koska heidän villi mielikuvituksensa tekisi heistä pian koskisankareita, Virpi kertoo ja naurahtaa.
Virpin mummo pelasti purkutuomion saaneen vilja-aitan polttopuiksi joutumiselta ja säilytti sen jälkipolville.
Erityistä aikaa mökillä on kevät, jolloin joki tulvii. Veden peittämille pelloille levitetään silloin verkot, ja peltojen yli ajellaan moottoriveneellä.
– Vuohtojoesta nousee etunenässä särkiä. Toissa keväänä meillä oli kuitenkin poikkeuksellisen hyvä kalakevät ja kahdessa viikossa nostimme nelisenkymmentä haukea.
Äiti on opettanut lapsilleen luonnon kunnioitusta ja välittänyt mummolta kuulemiaan tietoja ja taitoja. Poikakolmikon haavat, kolotukset ja kutinat hoituvat siksi luonnosta ammennettavilla aineksilla.
Vanha laiva on yhä kunniapaikalla. Se on Virpin Aune-mummun peruja.
Kangaspuut veivät ruhtinaallisen tilan alakerrasta. Virpi päätti muuttaa ne sängyksi käytön vähyyden vuoksi. Onkohan kappale ainoa laatuaan?
Virpin mummo piti runsaasta koristemäärästä. Uusi mökkiemäntä on hieman karsinut sisustusta.
Virpi paljastaa, että Eetu, Elmeri ja Leevi ovat melkoisia veijareita. He saattavat tehdä äidille voileivän, mutta aina ei voi tietää, onko se terästetty vaikka polttavan vahvalla chilikastikkeella.
– Huumorilla mennään joka päivä. On rikkaus tuoda pojat keskelle hiljaisuutta, vaikka heidät itsensä onkin vaikea pitää hiljaisina.
Mökkielämä virran varrella on rauhallista viimeistään kolmikon nukahdettua. Ja onhan Virpillä muitakin keinoja porukan rauhoittamiseen kuin nukkumaanlaitto. Yksi on lettuhetki nuotiotulilla. Poikien isoisän salaiseen lettureseptiin kuuluvat oman pellon ohrasta jauhettu jauho ja oman kanalan munat. Taikina valutetaan paistolevylle kahvipannusta.
– Joskus haemme taikinaan naapuritilan tankkimaitoa. Silloin letut maistuvat samalta kuin ennen.
Mukavuuksiin eivät kuulu sen enempää juokseva vesi kuin sähkökään. Taika piileekin alkeellisissa olosuhteissa. Nuotio on ainoa ruoanvalmistuspiste, ja sen hiilloksissa syntyvät folioon käärityt hiillosperunat. Höysteenä niille on voi ja mausteena kunnon suola. Samalla tulella valmistuu myös loimulohi. Nuotiokokki kyllä tunnustaa, että se nousee joen sijasta kaupan kalatiskiltä.
Sisälle kamariin astuessa on pakko kumartaa, ja vastassa odottaa melkoinen hämäryys.
Virpi joukkoineen saapuu mökille usein vain päiväretkelle. Yli yön jatkuva reissu vaatii hieman enemmän varustautumista.
– Mutta silloin emme tuo mitään autolla vaan kaikki kulkee kottikärryillä.
Sisälle astuessa on pakko kumartaa, ja vastassa on melkoinen hämäryys. Silmät onneksi tottuvat pian vähäiseen valoon. On hauskaa katsella öljylyhtyjen lepatusta ikivanhojen hirsien pinnalla.
Leevin kujeileva kikatus paljastaa pojan kiivenneen parvelle, jonne ei ole lupa mennä yksin. Heinäseiväskaiteen välistä hymyilevä pikkumies palautetaan nopeasti alakertaan.
– Eetu ja Elmeri nukkuvat parvella riippumatoissa ja minä Leevin kanssa alhaalla vanhoista kangaspuista kootussa sängyssä.
Pikku-Leevi ja Elmeri rakastavat äidin lettuja.
Lampaiden suuri laidun ulottuu joenrantaan saakka. Välillä katras on niin mukavuudenhaluinen, ettei se välittäisi palata mökille ollenkaan.
Virpi perheineen mahtuu pieneen tilaan mainiosti. Entisajan mökkeilyyn nähden täällä on mukavuuksiakin: lapset voivat käydä huussissa, jota ei vielä Virpin lapsuudessa ollut.
Aivan Mökin vierestä alkavat metsäalueet, joissa Virpi on tottunut kulkemaan lapsuudesta asti. Metsästystaidotkin hän oppi varhain, ja nykyisin hän käy itse jänismetsällä. Seudulla viihtyvät sekä valkovuokot että sitä harvinaisemmat kasvilajit.
– Uskon, että mummoni lapsuudessa ilonamme oli vielä enemmän valkovuokkoja. Siihen aikaan lehmät laidunsivat metsässä ja pitivät metsänpohjan avoimena, Virpi miettii.
Nyt hän lausuu kiitoksen menneille sukupolville siitä, että hänellä on mahdollisuus jatkaa heidän luomiaan perinteitä ja samalla luoda uusia yhdessä lastensa kanssa.
Leevi ja isoveli Eetu pitävät vauhtia yllä aamusta iltaan.
Virpin mummolla oli tapana kirjoittaa vanhoihin esineisiin niiden tarina ja käyttötarkoitus jälkipolvia varten. Näitä kauniilla käsialalla kirjoitettuja lappuja löytyy yhä useita. Mitättömälle näyttävä pellavariepukin nousee arvoon arvaamattomaan tarinan avulla. Se on korvaamaton, koska kangas on kudottu itse kasvatetusta pellavasta.
Kommentoi »