”Tässä on avaimet, käykää katsomassa. Se on iso, punainen puutalo”, Hangon kaupungin kiinteistösihteeri huikkasi Samille.

Kaupunki oli hiljattain laittanut myyntiin tilan, joka oli tuttu lähes jokaiselle hankolaiselle. Päärakennuksessa oli viimeisen sadan vuoden aikana toiminut orpokoti, sitä olivat asuttaneet venäläiset sotilaat, se oli ollut museona, teatterina ja lopulta kaupungin juhlatilana.

Alun perin Samin oli houkutellut idylliseen pikkukaupunkiin aivan toinen, hylätyn oloinen hirsitalo, yli satavuotias sekin. Mies oli sinnikkäästi maanitellut omistajaa myymään taloaan – mutta turhaan.

Hanko ei jättänyt Samia rauhaan. Meren läheisyys ja lyhyt matka Helsinkiin houkuttivat niin, että hän aloitti ankaran talonmetsästyksen.

Westergård seisoi hiljaisena niityksi muuttuneen pihan keskellä, kun Sami ajoi pihaan. Se tuntui odottavan pelastajaansa. Kaupunki oli kyllä pitänyt huolta perusasioista, joten talon katto, ikkunat ja runko olivat ehjät ja siistit, mutta entisen olemuksensa luotsi- ja kalastustilana se oli menettänyt.

Tila mainitaan ensimmäisen kerran vuoden 1571 hopeaveroluettelossa. Se kuitenkin autioitui ja sai seuraavat asukkaansa 1700-luvun puolivälissä. Kustaa III:n sodan aikana venäläiset polttivat Hangonkylän talot. Palaneen Westergårdin tilalle tuotiin toinen hirsikehikko ja päätalo rakennettiin uudelleen. Hirsikehikon alkuperästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta on arveltu, että se olisi Pohjanmaalta.

Vuosikymmenien varrella tilaa ovat asuttaneet saman, alun perin Hanssonin suvun asukkaat, ja perheen miehet ovat toimineet maanviljelijöinä, kalastajina ja luotseina.

Traagisiakin tarinoita tilasta riittää: ensimmäinen isäntä sai pitää taloaan vain muutaman vuoden, sillä naapuri murhasi hänet jäälle. Yhden isännän kerrotaan myös toimineen kuudennusmiehenä, joka valvoi järjestystä ja säädyllisyyttä alueella.

Vuonna 2012 tila oli uuden edessä. Hangon kaupunki oli päättänyt luopua siitä. Suljettujen tarjouskuorten joukossa oli myös Samin ja Elsin kirjekuori.

Sami muistaa tunteen, joka valtasi hänet, kun hän ajoi pihaan ensimmäistä kertaa.

– Ihastuin heti. Tuntui kuin olisin tullut keskisuomalaisen maalaistalon pihaan, ja kuitenkin olimme meren ympäröimänä, aivan Suomen eteläisimmässä kärjessä.

Parin jännittynyt ja hermoja raastava odottelu palkittiin: tarjous hyväksyttiin.

Kaupunki oli teettänyt taloon kuntotutkimuksen, mutta Sami halusi tarkistaa rakennuksen tilan vielä kerran. Niinpä vielä ennen kauppakirjojen allekirjoittamista hän kävi talossa uudestaan ja avasi salaa yhden seinän nähdäkseen, missä kunnossa alla olevat hirret olivat. Suupielet kääntyivät tyytyväiseen hymyyn.

Elsi ei ollut talokaupoista yhtä innostunut.

– Olin vannoutunut kaupunkilainen ja työskentelin tuolloin ulkomailla. Kauhukertomukset homeloukuista ja muista remonttijärkytyksistä kummittelivat takaraivossa. Pelkäsin, että myös meidän kohdallemme osuisi ikäviä yllätyksiä, hän muistelee.

Vauhdikas remontti pyörähti käyntiin saman tien. Aiempaa kokemusta pariskunnalla oli lähinnä kerrostaloasuntojen pintaremonteista.

Tuleva isäntä paneutui työhön perusteellisesti, ja työ itsessään opetti paljon. Panu Kailan ja Hannu Rinteen kirjojen lisäksi isoksi avuksi oli paikallinen rautakauppias Tor-Björn Ekholm. Museoviraston korjauskorttisivuilta löytyi rakennustapaohjeet vanhan korjaamiseen.

Pariskunta päätti, että suuret korjaukset tehdään kerralla: lattiat, talotekniikka, viemäröinti ja sähköt. Lattioiden avauksen yhteydessä ammattilaiset pääsivät tarkistamaan, ettei rakenteisiin ollut päässyt kosteutta. Taloon asennettiin lämpötila-, kosteus- ja savuilmaisimia, jotka hälyttävät automaattisesti.

– Yhden tukihirren jouduimme vaihtamaan piipun kupeesta, muuten kaikki rakenteet olivat hyvässä kunnossa, Sami kertoo.

Seinälevyjen alta on löytynyt lukuisia kerroksia erilaisia tapetteja vuosikymmenten varrelta. Salin seinästä paljastui muutakin.

– Levyjen alta kuoriutui esiin työmiesten jekku: seinille oli liimattu aikuisviihdelehden sivuja 1970-luvulta. Siihen ne sitten jäivät melkein koko remontin ajaksi.

Toisen maailmansodan aikaan talossa asui venäläisiä sotilaita. Kodinhoitohuoneen ovessa on yksityiskohta muistona noista ajoista: joku sotilaista on kirjoittanut venäjäksi ’pravda’ eli ’totuus’ eristeinä käytettyjen venäjänkielisten sanomalehtien alle. Ikuiseksi mysteeriksi jää, mitä hän on tällä yhdellä, painavalla sanalla tarkoittanut.

Hurja remonttihanke vei kaikkiaan aikaa puolisen vuotta. Rahaa paloi noin 200  000 euroa.

– Ehkä olisimme voineet edetä hieman maltillisemmin. Ajatella ja suunnitella vähän kauemmin ja sitten vasta toteuttaa, Sami ja Elsi tuumivat.

Jatkuva kiire painoi, ja Elsi poti huonoa omaatuntoa siitä, että työt veivät ulkomaille eikä hän voinut olla Samin apuna rakennuksella. Onni oli aika ajoin saada molempien vanhemmat sekä ihanat ystävät talkoisiin: yhdessä listoitettiin sekä maalattiin sisäseiniä ja julkisivu.

Työt ja harrastukset kuljettavat Samia ja Elsiä maailmalle pitkiksikin ajoiksi. Westergård tarinoineen on kuitenkin muuttanut heissä jotakin.

– Vaikka olen edelleen sielultani suurkaupungin asukki, palaan aina yhtä mielelläni kotiin. Tästä on tullut rauhoittumispaikka – turvasatama, jossa aika pysähtyy. Täällä voin nauttia hiljaisuudesta, merenrantakävelyistä koiran kanssa, pihan rapsuttelusta, Elsi miettii.

Sami taas on aivan yhtä varma tunteistaan kuin ensi kerran pihaan ajaessaan. Ihastus ei ole laantunut yhtään.

– Olen tutustunut tähän taloon läpikotaisin, ja se on täysin muuttanut suhtautumistani kaikkiin vanhoihin hirsitaloihin. Muunlaisessa talossa en enää haluaisi asuakaan. Jos joskus rakentaisin uuden talon, tekisin sen vanhan hirsikehikon ympärille.