Valurautapadat ovat kuuluneet suomalaiseen ruuanvalmistukseen 1600-luvulta lähtien. Patojen tuotanto alkoi, kun maahan perustettiin ensimmäiset rautaruukit. Valurautapadat olivat aluksi pyöreäpohjaisia ja ruoka kypsennettiin niissä suoraan avotulella.

Valurautapatojen ulkonäkö muuttui 1800-luvulla, kun valurautakantiset puuliedet yleistyivät. Kattilat ja padat muuttuivat tasapohjaisiksi. Patoja valmistettiin myös teollisesti sarjatuotantona. Valmistus keskittyi muutamalle suurelle, tehokkaasti toimivalle tehtaalle. Suomalaistehtaiden mallit kopioitiin eurooppalaisilta valmistajilta. Kopiointi oli tavallista, sillä mallisuojaa ei tunnettu.

Uudenlaista ilmettä valurautapadat saivat Suomessa vasta 1950-luvun lopulla, kun rautavalimot alkoivat palkata tehtaalle muotoilijoita suunnittelemaan malleja.

1950-luvun patasuunnittelua ohjasi uunista pöytään -ajattelu. Ruuanvalmistusastioista haluttiin tehdä niin tyylikkäitä, että ne saattoi nostaa suoraan kattaukseen. Aiemmin ruoka oli tapana tarjoilla erillisiltä tarjoiluastioilta.

Mallien uudistustyöhön tarttui ensimmäisenä Porin Rosenlewin tehtaalla työskennellyt Raimo Simula, joka suunnitteli valimolle modernin Juhla-sarjan. Vielä pidemmälle pelkistettyä linjaa vei muotoilija Timo Sarpaneva (1926–2006), joka suunnitteli Rosenlewille kokonaisen S-tuotesarjan.

Rosenlewin vuonna 1960 lanseeraaman S-sarjan malleista tuli klassikoita. Niistä pisimpään tuotannossa on jatkanut S-pata, jota nykyään myydään Iittalan mallistossa tutummalla nimellä eli Sarpaneva-patana.

Alkuperäiseen S-sarjaan kuului lukuisia osia. Malleja oli saatavana valurautapintaisena tai iloisilla perusväreillä kuten punaisella, keltaisella ja oliivinvihreällä emaloituna. Nykyisin himoituimpia tuotteita vintage-markkinoilla ovat S-padan lisäksi pallomaiset, avaruusaikaa ilmentäneet Saturnus-padat.

Rosenlewin lisäksi toinen suuri valurautavalmistaja, Karkkilassa toiminut Högfors, uudisti mallistoaan nuoren muotoilijan Antti Nurmesniemen (1927–2003) johdolla. Ensin tuotantoon otettiin hänen suunnittelemansa kuparikahvainen Nurmesniemi-pata 1959.

Sitä seurasi puhdaslinjainen, emaliväreillä pinnoitettu Nurmesniemi-sarja (vuosina 1962 ja 1964), johon kuului joukko eri kokoisia ja muotoisia patoja, paistipannuja ja lettupannuja. Niiden emalipinnassa räiskyivät niin ikään kirkkaat perusvärit: sininen, keltainen ja punainen. Sama yksinkertainen design ulottui myyntipakkauksiin. Niistä vastasi muotoilija itse.

Muotoilijavetoisten talousvalujen kultakausi jäi Suomessa noin vuosikymmenen mittaiseksi. 1970-luvun kiivaan rakennusbuumin johdosta valimot keskittyivät rakennustarvikkeisiin kuten kylpyammeisiin. Pienemmällä katteella myytyjen ja tuotannossa ongelmallisempien patojen ja pannujen tuotanto loppui.

Antti Nurmesniemi palasi vielä kertaalleen valurautapatojen suunnitteluun 1970-luvun lopussa. Laman kourissa Wärtsilän Pietarsaaren valimon tilauskantaa ryhdyttiin paikkaamaan valurautapatamallistolla. Vuonna 1977 markkinoille tulleesta Wärtsilän padasta tuli suosittu ja sen sanottiin pelastaneen valimon toiminnan. Nyt pataruuat ja valurautapadat ovat jälleen arvostettuja.