Muhkea kaalinpää natisee ja rutisee, kun Vaihian tilan vanhaisäntä Seppo Vaihia irrottaa sen maasta yhdellä sutjakkaalla puukon sivalluksella. Syyskuun alussa kaalin varsi on jo niin kovaksi puutunut, että sen leikkaamiseen käytettävä puukko ei saa olla kesäterässä.

– Moni ei tiedä, kuinka paljon käsityötä kaalin viljely vaatii. Terävä puukko on meidän tärkeimpiä työkalujamme. Kaikki kaalit kerätään käsin ja lähetetään sitten yksitellen hihnaa pitkin kaalikärryyn, jossa pakkaaja asettelee ne laatikoihin, Vaihian nykyinen viljelijä Sami Vaihia selittää.

Kukkakaalia kerättäessä on oltava erityisen tarkkana, sillä sen kermanvalkoiseen kukintoon ei sovi koskea käsin lainkaan, tai siihen tulee tummentumaa. Kaikki Vaihian kukkakaalit eivät suinkaan ole valkoisia. Tilalla viljellään kaalilajista myös kelta-, oranssi- ja violettikukkaisia versioita sekä kukkakaalin romanesco-muotoa, jonka limenvihreät kukat ovat näyttäviä kartioita.

Nurmijärvellä, aivan Vihdin rajalla sijaitsevan tilan 14 hehtaarin pelloilta löytyy täysi kattaus muitakin kaaleja: vihreää ja punaista lehtikaalia sekä niiden tummanpuhuvaa italiansukulaista palmukaalia, violettiin vivahtavaa punakaalia, ruttulehtistä savoijinkaalia, kyssäkaaleja, parsakaaleja sekä kesä- ja talvikäyttöön tarkoitettuja valko- eli keräkaaleja. Pelloilta löytyy jopa keräkaalin lättänää erikoismuotoa, joka on ihanteellista kaalikääryleiden valmistamiseen.

– Kun viljelyala on melko pieni, pitää kasvattaa monia artikkeleita ja satsata laatuun. Keräkaali ja kukkakaali ovat päätuotteitamme, ja viime vuosina parsakaalin kysyntä on lähtenyt nousuun. Huomaa, että sitä käytetään esimerkiksi grillauksessa enemmän kuin ennen, Sami miettii.

Valikoimiin kuuluu kaikkia muitakin kaaleja paitsi itämaisia kaalilaatuja kuten kiinankaalia tai paksoita.

Alussa oli toisin. Kun Seppo Vaihian isä, Samin isoisä Kaarle vaihtoi perunan kaalinviljelyyn 1950-luvun lopulla, ensimmäiset vuodet tilan pelloilla kasvoi yksistään keräkaaleja. Samin Pirkko-äiti muistaa, että esimerkiksi kukkakaali teki vasta tuloaan viljelyyn, kun hän muutti tilalle nuorikkona 1960-luvun lopulla. 1950-luvulla moni muukin seudun viljelijä siirtyi kaalin viljelyyn. Sen seurauksena läntisellä Uudellamaalla, muutamien kymmenien kilometrien säteellä Vaihiasta, viljellään yhä suuri osa Suomen kaaleista.

Keräkaalin viljelyvuosi on pitkä. Varastointia kestävien talvikaalilaatujen kasvuaika voi olla peräti 120 päivää, eli nelisen kuukautta, lehtikaaleillakin sata päivää. Valtaosa kaaleista pitää siis keväällä esikasvattaa siemenestä kasvihuoneessa ja istuttaa taimina peltoon. Muuten ne eivät ehtisi kasvaa täyteen mittaansa Suomen kesän aikana.

– Onneksi kaali viihtyy viileässä, joten kasvihuoneen lämmittämiseen ei mene paljon energiaa. Muuten kaali on melko vaativa kasvi, koska se tarvitsee paljon ravinteita ja aika paljon vettäkin, Sami kuvailee.

Kaalien kasteluun nostetaan vettä peltoja halkovasta Vaihianojasta. Kastelusta on viime vuosina tullut yhä tärkeämpi ja eniten aikaa vievä kasvukauden hoitotoimi, sillä kesät ovat muuttuneet vähäsateisemmiksi. Viime elokuu oli mittaushistorian kuivin.

Keväällä taas saa Samin mukaan olla tarkkana taimien istutuksessa peltoon, ettei halla vie taimia. Syksyllä hallasta tai pikku pakkasestakaan ei ole haittaa, koska kesän aikana kaalit ovat karskiintuneet niin, että ne kestävät hyvin kylmää. Vaikka kevättöiden kanssa on aina hoppu, viljelijän pitää malttaa antaa peltojensa kuivaa riittävästi ennen taimien istutusta. Jos taimet laittaa märkään maahan, ne kärsivät koko kesän.

Heti istutuksen jälkeen täytyy levittää harsot suojaamaan taimia tuholaisilta. Kaikki kaalikasvit ovat lehtiin reikiä nakertavien kirppojen ja monen muunkin kasvituholaisen suurta herkkua.

Perheen kuopus Sami otti ohjat tilalla 2012, kun Seppo jäi virallisesti eläkkeelle. ”Palkattomat eläkeläisvoimat” eli Seppo ja Pirkko ovat kuitenkin yhä vahvasti mukana tilan toiminnassa ja kehittämisessä.

– Me muut sisarukset olemme tosi iloisia siitä, että Sami haluaa jatkaa sukutilan pitoa ja kehittää toimintaa. Minä olen apuna esimerkiksi markkinoinnissa, sanoo palvelumuotoilua opiskeleva Samin isosisko Anna Saarnisto.

Näkyvin esimerkki tilan kehityssuunnitelmista on toissa kesänä avattu Kaalikioski, joka perustettiin vanhaan AIV-rehutorniin. Kioski oli Samin idea, mutta siitä tuli nopeasti koko perheen projekti. Tornia kunnostettiin yhdessä kylvöjen välissä. Läheiseltä valtatieltä tilalle ohjaavat hienot kyltit ovat Samin veljentyttöjen käsialaa.

Söpössä puodissa myydään itsepalveluperiaatteella satokauden ajan tilan kaaleja, Pirkon valmistamaa hapankaalia sekä muidenkin lähituottajien vihanneksia ja kananmunia. Kahvia ja marjapiirakkaakin on tarjolla. Viihteestä vastaavat ulkona kuopsutteleva kanaparvi, lampaat ja pupu. Anna kertoo, että kioskin suosio on ollut yllätys. Hyllyjä pitää usein täydentää pitkin päivää.

– Jo kahden kesän kokemuksella on selvää, että maailma oli kaivannut Kaalikioskia, summaa Anna.

Annan ansiosta Sami nähdään tänä syksynä Maajussille morsian -ohjelmassa. Anna vitsailee, että hän tietenkin halusi näkyvyyttä Kaalikioskille ilmoittaessaan veljensä ohjelmaan.

– Ehkä todellinen syy oli toive, että ohjelmasta voisi parhaassa tapauksessa löytyä Samille sopiva kumppani jakamaan maatilan elämää ja mahdollisesti Samin toive perheestäkin sitä myötä toteutuisi.

Maalla mahdollisten kumppaneiden tapaaminen ei Annan mukaan ole selviö.

– Ei täältä kesäisin ehdi terasseille ihmisiä tapaamaan, ja harrastuksetkin ovat enemmän täällä maalla hiihtoa ja naapureiden kanssa ajanviettoa.

Sami toivoo, että mahdollinen tuleva morsian olisi kiinnostunut tilasta ja sen ylläpidosta, vaikka kävisikin muualla töissä.

– Romantiikka syntyy pellonlaidalla tai vaikka kaalikuormaa yhdessä viedessä.

Hän on tyytyväinen, että lähti ohjelmaan.

– Ohjelmaan osallistuminen on ollut hieno, ainutkertainen kokemus. Syksyn aikana tullaan näkemään, löytyikö rakkaus kaalipellon laidalla.