Kotivinkki

Pia on oppinut näkemään kuoleman kauniin puolen uurnantekijän työssään – ”Toivon aina, että ihminen saisi tekemässäni uurnassa arvoisensa paikan”

Pia on oppinut näkemään kuoleman kauniin puolen uurnantekijän työssään – ”Toivon aina, että ihminen saisi tekemässäni uurnassa arvoisensa paikan”
Pitkän hoitotyöuran jälkeen Pia Zettinig alkoi tehdä uurnia ja taidetta savesta. Se on opettanut hiljentymään ja kulkemaan muiden surun ja menetyksen rinnalla.
Julkaistu: 24.5.2021
Keskiyöllä puhelin soi. Oli vappuaatto vuonna 2010, ja Pia Zettinigin aviomies Peter oli ehtinyt juuri toivottaa vaimolleen hyvää 39-vuotissyntymä­päivää. Puhelimessa pelastuslaitos ilmoitti, että perheen remontissa ollut puu­talokoti oli ilmi­liekeissä.
– Seisoimme yöllä ulkona ja katsoimme, kun liekit tuhosivat talomme. Se tuntui ihan epätodelliselta. Vielä järisyttävämpää oli nähdä seuraavana päivänä, kun ihmiset tonkivat tavaroitamme tuhkan seasta kuin haaskalinnut, Pia muistelee.
Kyseessä oli tuho­poltto, jossa koko koti paloi maan tasalle. Entisestä elämästä jäi jäljelle vain pari huone­kalua, lasten leluja sekä Uudesta-Seelannista tuotuja rantakiviä, jotka Pia pelasti äitinsä kanssa noen keskeltä.
Pia Zettinig on kokenut elä­mänsä aikana paljon vastoin­käymisiä ja ­menetyksiä. Hän ei ­halua kuitenkaan takertua synkkiin ja ikäviin asioihin, vaan nähdä kaikessa aina jotain ­hyvää ja kaunista.
Kodin menetys oli järkyttävä kokemus, mutta Pian mukaan se oli lopulta yksi parhaista asioista, mitä hänelle on tapahtunut. Tuhoutuneen talon tilalle rakennettiin uusi koti, jossa elämä neljän pienen lapsen kanssa saattoi jatkua.
– Rakastan kauniita esineitä, mutta kodin menetyksen jälkeen en ole enää jäänyt kiinni tavaroihin. Ymmärsin, että vaikka kaikki häviäisi ympäriltäni, edessä on aina jotain uutta ja hienoa.
Tulipalo ei ole ainoa Pian elämän vastoin­käyminen. Hän on joutunut auto-onnettomuuteen, loukkaantunut vakavasti ja menettänyt läheisiään. Kaikesta huolimatta hän on opetellut näkemään kokemuksissaan hyvän.
– Suru ja tuska pitää kohdata ja käsitellä, Pia sanoo.
– Mutta en halua takertua synkkyyteen, koska se lamaannuttaa. Uskon, että voimme valita, miten suhtaudumme. Myönteinen suhtautuminen voi kuitenkin vaatia kovaa työtä.
Sitä Pia on oppinut työssään surun parissa.
Pusutan ja halaan kaikki uurnat. Niistä jokainen on minulle rakas ja tärkeä.

Hoitoalalta taiteilijaksi

Muodoton savimöykky herää hiljalleen eloon Pian käsissä. Hänestä savi on monimuotoinen materiaali, joka taipuu mihin vain.
Niin on taipunut Pia itsekin. Hän on ehtinyt asua Suomen lisäksi Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa. Hän on työskennellyt mallina New Yorkissa, pyörittänyt lomakeskusta Kanadassa, valmistanut tiffanytöitä ja hopeakoruja, maalannut akvarellimaalauksia ja muotoillut moottori­sahalla puisia veistoksia. Hän on kouluttautunut fysio­terapeutiksi ja diplomihomeopaatiksi ja työskennellyt pitkään terveydenhoitoalalla.
Käsityöläisyys on silti kulkenut Pian mukana läpi elämän. Ensimmäiset savityönsä hän teki viisi­vuotiaana perheen kesämökin rannassa äidin valmistamalla dreijalla.
– Käsillä tekeminen on minulle meditaatiota. Itse tekeminen on kuin elämä itsessään: koskaan ei tiedä, mitä seuraava hetki tuo tullessaan, ja loppu­tulos on aina yhtä ihmeellinen.
Pian vanhemmat toistelivat, ettei taiteilijana voi elättää itseään. Pia pääsi taidekorkeakouluun, mutta luopui paikastaan ja lähti sen sijaan Yhdysvaltoihin hoitamaan lapsia ja pelaamaan koripalloa.
Myöhemmin Pia päätyi hankkimaan ”oikean” ammatin ja työskenteli parikymmentä vuotta terveydenhoitoalalla eri puolilla maailmaa.
– Rakastin sitä työtä ja ihmisten kanssa olemista, mutta minusta tuntui, etten voinut käyttää kykyäni tukea ihmisiä surun tai ahdistuksen keskellä. Olisin halunnut kohdata ihmiset, kuunnella heitä ja kulkea vierellä kannatellen ja tukien.
Seitsemän vuotta sitten Pia irtisanoutui työstään ja perusti oman yrityksen. Hän oli pitämässä hyvinvointikurssia Italiassa, kun hän vieraili paikallisella keramiikkapajalla. Visiitti palautti mieleen vuosien takaisen keramiikkaopettajan Eero Saarniston.
Samaan aikaan Suomessa opettaja kyseli Pian äidiltä entisen oppilaansa kuulumisia. Hän kertoi etsivänsä jatkajaa saviuurnapajalleen.
– Minun oli tarkoitus opetella uurnien tekoa hiljalleen, mutta asiat etenivät nopeasti. Pian minulla oli kädet täynnä työtä ja paja pyöritettävänä.
Pian käsissä syntyvät ympäristöystävälliset ja täysin maatuvat saviuurnat. Ihmis- ja eläin­uurnat ovat polttamatonta savea ja maatu­vat täysin ensimmäisen sateen jälkeen.
Uniikit lemmikkiuurnat ovat suosittuja. Pia ­kaivertaa lemmikin ­kuvan käyttäen apuna valokuvaa. Hän käyttää töissään pääasiassa suomalaista puna- ja valkosavea.

Työtä koko sydämellä

Pia nostaa ruukun dreijalta ja suukottaa sen kylkeä. Sitten hän laskee astian hyllylle kuivumaan.
Tätä ekologisia uurnia valmistavaa keramiikka­pajaa Pia pyörittää nyt täysipäiväisesti. Pajassa muotoillut uurnat ovat polttamatonta savea ja maatuvat kokonaan ensimmäisen sateen jälkeen. Silti ne ovat käytössä lähes yhtä kovia kuin poltettu keramiikka ja kestävät rikkoutumatta krematoriossa ja kuljetuksissa.
– Polttamaton savi ja tuhka ravitsevat maata ja auttavat uuden syntymisessä. Minulle siinä on jotain pyhää, Pia sanoo.
– Savi on elämän eliksiiri, se on maa, jonka päällä elämme. Olen kiitollinen, kun saan tehdä näin hienon materiaalin kanssa töitä joka päivä.
Pia tekee jokaisen työvaiheen käsin. Perus­malliston lisäksi hän valmistaa personoituja uurnia asiakkaiden toiveiden mukaan. Ensimmäisen uurnansa hän valmisti AC/DC-fanille. Mustaan uurnaan tuli kultainen salama ja saate­sanat I’m on my way, on a highway to heaven.
Personoituja uurnia varten Pia saattaa miettiä esimerkiksi värejä ja muistoja vainajasta yhdessä asiakkaan kanssa.
– Monesti personoitujen uurnien tekeminen muuttuu intuitiiviseksi prosessiksi. Maalaan ja synnytän uurnat sydämestäni, intuition ohjaamana ja alitajuntani viestejä kuunnellen. Loppu­tuloksena on uurna, joka on hyvin henkilö­kohtainen ja poismenneen läheisen näköinen, Pia sanoo.
– Jokainen uurna on minulle rakas ja tärkeä. Huolehdin niistä kuin äiti lapsistaan. Pusutan ja halaan kaikki uurnat. Toivon aina, että ihminen saisi niissä itselleen arvoisensa paikan.
Pia ottaa uurnien työvaiheista valokuvia ja lyhyitä video­pätkiä ja kirjaa ylös aistimuksia, joita hänelle herää. Niistä hän koostaa paketin, jonka asiakkaat saavat uurnan kera. ”Moni kokee saavansa uurnan lisäksi lohtua sekä voimia jaksaa.”
Uurnien lisäksi Pia ­valmistaa keraamisia reliefejä, koruja ja ­astioita. Pieneen ­tauluun hän on ikuistanut itsensä ja avio­miehensä Peterin.
Mitä enemmän puhumme kuolemasta, sitä kauniimmaksi, valoisammaksi ja merkityksellisemmäksi se muuttuu.

Uuden alku surutyön sanansaattajana

Viime kesänä kaksi Pian vanhinta poikaa sai luvan lähteä ystävän mökille. Iltapäivällä vanhempi lapsista soitti, että polkupyörää ajanut pikkuveli oli jäänyt auton alle.
Hetken ajan perhe ei tiennyt, selviääkö lapsi. Pialla oli siitä huolimatta rauhallinen ja levollinen olo.
– Se oli hämmentävää, sillä vanhemman suurin pelko on, että lapselle tapahtuu jotain. Mutta minä tiesin, että kaikki tapahtuu niin kuin kuuluukin. Huomasin, ettei kuolema pelota minua enää samalla tavalla kuin ennen. Oivallus ei vie pois kipua ja tuskaa, mutta luottamus siihen, että minulla on keinoja käsitellä niitä, tuo rauhallisemman mielen.
Kaikkien hämmästykseksi poika selvisi vakavasta onnettomuudesta pelkillä ruhjeilla. Kokemus vahvisti Pian uskoa korkeampaan voimaan.
Työssään Pia on huomannut, että kuolema ja suru ovat edelleen tabuja. Monen on vaikea käsitellä menetyksen aiheuttamia tunteita. Pia toivookin, että voisi työllään tehdä kuolemasta lähestyttävämmän ja rohkaista ihmisiä löytämään keinoja surun käsittelyyn.
– Toivon, että voisin olla uudenlaisen surutyön sanansaattaja. Mitä enemmän puhumme kuolemasta, sitä kauniimmaksi, valoisammaksi ja merkityksellisemmäksi se muuttuu. Järjestän kursseja, joissa osallistujilla on mahdollisuus käsitellä omia tunteitaan saven eri muotojen avulla, vaikka heittämällä savea seinään.
Pia päätyi uurnantekijäksi ja taiteilijaksi viisi vuotta sitten. Uudella pajalla syntyvät niin uurnat kuin keraamiset taideteoksetkin.
Kun työ vaatii henkisesti paljon, Pia on oppinut ottamaan aikaa levolle. Hänen savipajaltaan löytyy painotanko, jolla hän tekee maastavetoja töiden lomassa. Joskus hän ottaa päiväunet sohvalla tai rummuttaa shamaanirummullaan. Omaa taakkaansa hän keventää puhumalla läheisilleen.
Suurimpana lahjana hän pitää sitä, että on oppinut kuuntelemaan.
– Olen oppinut hiljaisuuden ja kuuntelemisen arvon. En edes yritä ymmärtää, miltä toisesta tuntuu, sillä suru on hyvin henkilökohtaista. Voin vain olla läsnä ja aistia yhteyden.
Uurnantekijän työssä suru ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä. Pia Zettinigille ne ovat luonnollisia asioita. ”Haluan kulkea vierellä sekä kannatella surun ­hetkellä”, Pia sanoo.
1 kommentti