Lauantaiaamuna Mikko ”Peltsi” Peltolan, 42, kello soi viideltä. Hän nousee kevyesti, sillä vuosien aamuradiotyön jälkeen aikainen herätys on pelkkä herätys. Se on myös valinta. Jos haluaa sekä tehdä kuuden tunnin hiihtolenkin että viettää vapaapäivää perheen kanssa, näin se onnistuu. 

Paloheinän ulkoilualueen parkkipaikalla seisovat samat autot kuin joka viikonloppu, ja ladulla hikoilevat samat hiihtäjät. Peltsi pääsee nopeasti vauhtiin. Hän nauttii liikkeen rytmistä, siitä, että sukset etenevät jouhevasti juuri sopivalla ponnistelulla. Syke ei nouse liikaa vaan pysyy alle sadankolmenkymmenen.

Hän hiihtää noin tuhat kilometriä talvessa. Myös kusitalvina. Se on sana, jota Peltsi käyttää lämpimistä ja vähälumisista talvista. Niinä talvina Paloheinässäkin on latua vain kilometri. Kun sen kihnuttaa 60 kertaa ympäri, tulee ikävä Lappiin. Siellä hän asuisi, jos työt ja lasten mummolat eivät olisi Helsingissä.

Hiihto ei suinkaan ole miehen ainoa harrastus. Sen lisäksi hän maastopyöräilee, juoksee ja kalastaa. Miten hän ehtii? Kahden lapsen isä, joka käy täyspäiväisesti töissä ja tekee sen päälle juontokeikkoja ja nyt jo toisen kalastuskirjankin.

Harvoin hän arki-iltaisin urheileekaan. Sen sijaan hän hoitaa homman esimerkiksi näin: Kun perhe on noussut aamulla seitsemältä, Peltsi juo tuopillisen vettä ja kupin kahvia. Kun lasten pukemiset ja hampaidenpesut on hoidettu, hän vie lapset päiväkotiin aamupalalle kahdeksaksi ja lähtee juoksemaan töihin.

Paitsi ettei hän juokse suoraan töihin, koska alle seitsemän kilometrin matka ei käy kovakuntoiselle lenkistä. Hän kiertelee Keskuspuiston polkuja, jotta saa matkasta tuplasti pidemmän. Yhdeksältä hän on työpaikallaan Yleisradiolla. Iltapäivällä hän juoksee kotiin rauhallisemmin, ehkä käveleekin.

Pidemmät työmatkat Peltsi pyöräilee, jos mahdollista. Esimerkiksi juontokeikka Keravalle toi neljä tuntia liikuntaa siinä sivussa. Kun perhe ajaa autolla mökille Hämeenlinnaan, Peltsi lähtee pyörällä matkaan kaksi tuntia muita aiemmin.

Jos puhutaan perusterveestä ihmisestä, Peltsin mielestä se, liikkuuko vai ei, on vain halusta kiinni.

– Olen mestari tekemään asioita viime tingassa ja olemaan saamaton. Sitten joissain asioissa se ei menekään niin. Liikunta on sellainen.

Se on minulle pakkomielle, tai ainakin vahva intohimo.

Vaimo Anu ei jaa urheiluinnostusta. Kyllä hänkin tykkää käydä jumpassa, lenkkeillä, hiihtää ja pyöräillä, mutta samanlaista sisäistä pakkoa hänellä ei ole. Hän on kuten suurin osa meistä. Työpäivän jälkeen urheilemaan lähteminen on hankalaa.

– Kyllä minä patistan häntäkin liikkumaan. Nyt ulos kävelylenkille. Vetoan kansanterveyslaitoksen suosituksiin.

Tänä aamuna Peltsi on törmännyt Facebookissa Karjalaisen uutiseen, joka ihmetyttää ja surettaa häntä. 19–29-vuotiaista joka kolmas ei pysty juoksemaan 500 metriä. 3 prosenttia ei edes kävele 2–3 kilometrin tuntivauhdilla kahta kilometriä. 400 metrin kävely jää tekemättä joka kymmenennellä 50–54-vuotiaalla.

– Kyllä kansa on huonossa kunnossa. Nuo asiat tuntuvat kovin vierailta, kun itse yrittää pysyä siinä kunnossa, että pystyisi huomenna juoksemaan maratonin. En mihinkään hyvään aikaan, mutta jaksaisin juosta.

Missä näitä tyyppejä sitten kasvaa?

On arki-ilta ja kello seitsemän. Peltsi makaa sohvalla silmät puoliummessa. Hänellä on takanaan 12 tunnin työpäivä ja ulkona pakkasta 17 astetta. Tytär sanoo, että pitäisi päästä luistelemaan. Isä nousee, lämmittää glögiä termariin, ja sitten mennään.

– Sen olen päättänyt, että jos lapset haluavat päästä ulos urheilemaan, en sano koskaan ei.

Peltsi on sitä mieltä, että kiinnostus liikkumiseen lähtee kotoa.

– Lapset hakevat esimerkkiä vanhemmistaan ja toimivat sen mukaan.

Tytär on ollut tänä talvena niin innostunut hiihdosta, että päiväkotiin, kauppaan ja jumppaan on pitänyt lähteä suksilla. Hoitajien ihmetykseksi hän on hiihtänyt ulkoiluhetket myös päiväkodissa.

– Innostus lähti hiihtokoulusta. En ole millään tavalla painostanut, mutta olen tehnyt selväksi, että tämä on sellainen taito, mikä pitää opetella samalla tavalla kuin polkupyörällä ajo. Luen hiihdon perustaitoihin, jos asuu Suomessa.

Peltsistä tärkeintä on lapsen oma innostus liikuntaan ja se, että lapset saavat kokeilla kaikkea. Hänestä on välillä kiva ottaa lapset mukaan myös omiin harrastuksiinsa, vaikkapa mökillä kalastamaan. Kun lapsi kyllästyy onkimaan, isä panee puhelimesta muumit pyörimään.

– Ei siinä ole mitään pahaa, että lapsille antaa viihdykettä. Väkisin junttaaminen tappaa ilon. Eivät ne Muumit sitä luonnonrauhaa riko, eikä lapsen kanssa voi muutenkaan luonnossa olla hiljaa. En minä itsekään lapsena mennyt ulos olemaan hiljaa vaan leikkimään, kirkumaan ja pitämään hauskaa.

Peltsi itse liikkui paljon lapsena, mutta nuoren miehen elämään urheilu ei mahtunut. Kuusitoistavuotiaana hän lopetti jääkiekon ja täysi-ikäisenä aloitti ramppaamisen ravintoloissa. Niistä tuli myös hänen työpaikkansa. Vuorot dj-kopissa kestivät iltayhdeksästä aamuneljään. Ennen kuutta oli mahdotonta saada unta, ja päivät menivät nukkuessa.

– Veltostuin sellaiseksi perusravintolatyöntekijäksi ja painoni alkoi nousta. Silloin sanoin yhdelle kollegalle, että me emme voi mennä Carrolsiin joka ilta töiden jälkeen.

Keho ei tuntunut omalta, eikä mies peilissä enää miellyttänyt.

– Huomasin omasta kehostani, ettei minun kuulu painaa yli sataa kiloa. Peltsi ja kollega ryhtyivät kävelemään 10–15 kilometrin lenkkejä öisin ja vaihtoivat hampurilaiset salaattiin. Hänen painonsa putosi muutamassa kuukaudessa 13 kiloa.

Aloitettuaan 2000-luvun alussa aamujuontajana Radiomafiassa hän lopetti yötyöt ja ryhtyi satsaamaan liikuntaan enemmän.

– Ostimme parin kaverin kanssa samanlaiset maastopyörät ja aloimme hakea lapsuusajan harrastusta. Maastopyöräily oli ollut minulle ennen 16 vuoden ikää todella tärkeää.

Tiedättekö ne trendikkäät elämäntaitooppaat, joiden on tarkoitus parantaa lukijansa elämänlaatua? Ajattele positiivisesti, älä murehdi turhia, tee enemmän sitä, mistä nautit, keskity nykyhetkeen, hae ilo pienistä asioista, muista terve itsekkyys...

Peltsi ei ole lukenut niistä ainuttakaan, mutta hän tuntuu löytäneen onnen ainekset ilman niitäkin, jotenkin pakottomasti.

Se kuuluu siinä, miten hän kuvailee hyvänolontunnetta, joka tulee, kun metsässä edessä on avoin polku. Tai siinä, miten hiihtäminen tekee talvesta odottamisen arvoisen.

– Koko syksyn odotan talvea, ja kun kaverit kiroilevat kylmyyttä, olen itse vilpittömän innoissani.

Mutta entä sitten, kun talvi ei täytäkään odotuksia, tuo pakkasta ja suksen alle lunta?

– Sitten tehdään jotain muuta. Päätin jo kauan sitten, etten ota harmikseni sellaisia asioita, joille en voi mitään. Toinen ovat sääolosuhteet ja toinen on ikä.

Toki Peltsistä olisi mukavaa olla 25-vuotias aina, mutta nuoruuden haikailu on hukattua energiaa. Sen sijaan vanheneminen pitää ottaa huomioon ”toimenpiteissä”.

– Pitää ryypätä vähemmän, koska ei halua elää niitä krapuloita, ja kiinnittää huomiota elämäntapoihin. Hyvässä kunnossa paha maailma on helpompi kohdata.

Yksi tärkeimmistä ohjenuorista Peltsille on se, että kaikille pitää olla mukava. Se ei ole hänelle hankalaa. Edes huimimpina aamuradiovuosina jalat eivät irronneet maasta.

– Se, että olen ollut telkkarissa ja radiossa ja ihmiset tunnistavat, ei tee minusta yhtään muita parempaa ihmistä.

Työssään hän ei ole koskaan pyrkinyt kohti johtoporrasta vaan tehtäviin, joista aidosti innostuu, kuten kalastus- ja eräohjelmiin.

Ehkä kaikkein onnellisimmillaan Peltsi on silloin, kun hän kalastaa. Esimerkiksi koskessa seistessään ja miettiessään, missä kohdassa taimen saattaisi viihtyä. Tai haukikalassa kavereiden kanssa.

Harrastus on syventynyt niin, että Peltsi on hankkinut kalastusoppaan tutkinnon. Hän osallistuu aktiivisesti keskusteluihin kalastuksesta ja vesistönsuojelusta. Taannoin hän sai jopa töissä varoituksen voimakkaista sanankäänteistään. Kyse oli siitä, miten Yleisradion toimittajan on sopivaa ottaa kantaa, vaikka sitten vapaa-ajallaan.

– Kun luontoa suojellaan, se on aina joltakulta rahaa pois. On helpompi lyödä letku järveen ja antaa paskan valua sinne kuin puhdistaa se.

Kalastaessaan hän miettii paitsi omaa saalistaan, myös ympäristöä.

– Jos kala on arvokkaampi vedessä kuin paistinpannullani, vapautan sen. Esimerkiksi iso hauki on valtavan hyvä vesistönhoitaja. Se on monen kalan ainoa luontainen vihollinen.

Peltsi haluaisi, että suomalaiset löytäisivät lautaselleen lohen lisäksi muitakin kaloja, esimerkiksi särjet, joita moni pitää roskakaloina.

– En suostu käyttämään sanaa roskakala, koska ne kaikki ovat luonnon eläimiä.

Kalareissut ovat ainoa asia, josta Peltsille ja Anulle syntyy kinaa. Kalastamaan kun pitäisi päästä tasaisin väliajoin.

– Mitä useammin pääsen kalastamaan ja urheilemaan, sitä onnellisempi olen. 

Silloin tällöin Peltsi lottoaa.

– Haaveilen isoista rahoista vain sen takia, että se mahdollistaisi enemmän vapaa-aikaa.

Peltsi ei unelmoi valtameristä ja isoista paateista. Todellinen irtiotto on se, kun hän pääsee kesällä yksin nauttimaan Lapin yöttömästä yöstä. Hän kalastaa joessa ja tuijottaa sitten pistettä jossain tunturin laella. Ja nukahtaa laavuun nuotion viereen. *