"Kun Kalle syntyi, olin seitsemänvuotias ja katkera siitä, että hänellä oli pitkä kihara tukka. Hyvityksenä hänelle annettiin niin kammottava nimi kuin Kalle. Kun minulta kyseltiin, mikä kauniin pikkusiskoni nimi on, en kehdannut sanoa, että se on Kalle vaan sanoin Heikki. Nyt suvussa kulkenut nimi on Kalle-pojallani.

Aivan rintamamiestalomme lähellä oli urheilukenttä, jonne eri-ikäiset kakarat kokoontuivat leikkimään ja pelaamaan pesäpalloa. Kun meidän piti palata iltaisin kotiin, isällä oli tietty vihellys, jota toteltiin heti.

Harrastimme Kallen kanssa monia samoja asioita. Valkeakosken nuorisoteatteri antoi meille esiintymisvarmuuden ja -halun. Nuoressa myllärissä Kalle näytteli kylän pikkupoikaa ja minä juoruämmää.

Aikuisena Kalle villitsi ensin meidän molempien lapset ja sitten myös minut SPR:n toimintaan. Kun Kangasalle perustettiin 400 hengen vastaanottokeskus, työskentelin siellä vapaaehtoisena. Perheessämme on aina ollut tapana auttaa muita. Vaikka vanhempamme eivät olleet puoluepolitiikassa mukana, he olivat yhteiskunnallisesti hyvin aktiivisia. Jo äitini kotona Pohjanmaalla majoitettiin yösijaa vailla olevia romaneita.

Muutamista maahanmuuttajista on tullut perheystäviä. Heidän kohdallaan olen nähnyt sen, miten lainmukaisuus ja oikeudenmukaisuus eivät kohtaa. Käsittely ei ole perusteellista, vaan tehdään ryhmäpäätöksiä, joilla palautetaan ihmisiä. On vaarallista, jos hiljainen enemmistö suomalaisista katsoo muualle eikä sano, ettei tämä käy. Maahanmuuttoasioista puhumme Kallen kanssa usein.

Kun elämässäni on ollut hankalia aikoja, Kallelle olen voinut puhua mistä tahansa. Tiedän, ettei hän tuomitse. On asioita, joita en olisi kertonut kenellekään muulle. Kun erosin ensimmäisestä miehestäni ja minun piti päättää, miten jatkan elämääni, puhuin siitä Kallen kanssa, en äidin tai kenenkään muunkaan. Kalle on paras tyttöystäväni.

Vaikka muu apu loppuisi maailmasta, tiedän, että Kalle ei järky. Sitä jaksaa hirveän pitkälle, kun vain tietää, että on olemassa takaseinä, johon nojata, jos tarve tulee. Sellaisen ihmisen olemassaolo antaa voimaa ja itseluottamusta. Kalle voi myös olla jostain teostani ihan eri mieltä mutta auttaa silti.

Kalle on saanut elämässään hirveästi aikaiseksi niin kotimaassa kuin kansainvälisesti. Olen siitä ylpeä. Kun ihmisen työ on samalla hänen intohimonsa, niin jumankaut se on silloin onnellinen!

Pienen rukouksen heitän, kun Kalle lähtee paikkoihin, joihin ihmisiä ei lähetetä. Ja aika koville ottaa, kun Kalle palaa kotiin punataudissa tai aivokalvontulehduksessa ja yrittää sairaalassa selvitä hengissä. Mutta ilman työtään ja intohimoaan Kalle ei olisi Kalle.”

”Kun olin noin kymmenvuotias, perheemme oli taloudellisesti tiukilla. Isä oli jäänyt pois töistä, ja äiti teki kahta työtä: päivät tehtaalla ja iltaisin siivoamassa. Minä ja nuorempi sisareni Raija-Leena autoimme häntä iltaisin. Pirkko-Liisa eli Piko oli muuttanut Tampereelle opiskelemaan mutta vieraili usein kotona.

Äiti oli päättänyt tehdä itse enemmän, koska isän ryyppääminen piti rauhoittaa. Kun isä jäi pois töistä, hänellä ei ollut enää rahaa juomiseen, joten äidillä oli vähemmän murheita.

Niistä ajoista jäi mieleeni se, kun äiti tuli kerran kotiin hiukset kauniisti kammattuina. Sen sijaan, että hän olisi ostanut enemmän ruokaa, hän oli käynyt kampaajalla, jotta saisi uskon itseensä takaisin.

Me lapset opimme vanhemmiltamme, että ihmisten kanssa tehdään yhteistyötä ja porukalla saadaan aikaiseksi. Nuorena minä lähdin vasemmistopolitiikkaan ja Pikosta tuli kokoomuspoliitikko. Meillä kotona kukin sai muodostaa oman mielipiteensä, päättää itse tekemisistään ja myös vastata niistä. Siitä juontuu se, että minä ja Piko olemme voineet olla poliittisesti eri mieltä kaikessa ystävyydessä. En muista, että meillä olisi ollut yhtä ainutta sanasotaa tai riitaa politiikasta.

Olemme Pikon kanssa hyvin samanlaisia: kauheita sähläämään ja sekaantumaan, mutta omasta mielestämme me vain hoidamme asioita. Meillä on voimakkaita mielipiteitä ja olemme kovia päättämään.

Soitan usein Pikolle kysyäkseni hänen mielipidettään. Joskus, kun kerron, mitä aion tehdä, kuulen Pikon vetävän henkeä. Tiedän, että siitä seuraa luento ja hän kehottaa minua miettimään vielä. Jos kuitenkin päädyn tekemään kuten ajattelin, tiedän, että hän seisoo päätökseni takana. Minulle on tärkeintä, että tiedän voivani soittaa hänelle koska tahansa.

Piko saattaa kertoa minulle pienistäkin asioista. Muistan, kun olin Afrikassa töissä ja hän soitti minulle, kun hänen tietokoneensa meni jumiin. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä. Neuvoin, mitä pitää tehdä.

Pakolaisasiaa katson työni vuoksi suuresta mittakaavasta. Olen aikanaan johtanut operaatiota, jossa 1,2 miljoonan Mosambikin pakolaisen arkinen elämä ja hyvinvointi piti turvata Malawissa. On vaikea ymmärtää, miten köyhä, kahdeksan miljoonan asukkaan maa pystyi hoitamaan sellaisen määrän turvapaikanhakijoita, mutta Suomessa tunnuttiin olevan äärirajoilla 30 000 ihmisen kanssa. Se onkin enemmän asennekysymys. Vastuu on jätetty kantamatta, ja äärimielipiteillä kuristetaan enemmistöä.

Pikon kanssa olemme kumpikin sellaisia, että emme jää hiljaa – emme yksityiselämässä emmekä julkisessa elämässä – jos näemme, että jotain väärää tapahtuu. Se on selkärangassa. Epäkohtiin pitää puuttua ja ihmisiä auttaa. Siihen olemme kasvaneet.”

Kalle: Piko on aina ollut selväsanainen ja hyvä muotoilemaan asiat. Mitä kusisempi paikka, sitä parempi hän on sanomaan, että tämä pitäisi tehdä näin. Ja ääni kantaa tarvittaessa kauas. Pirkko-Liisa: Heittäytyminen. Kalle tekee sen, minkä kokee tärkeäksi. Hän menee tarvittaessa yhä orapihlaja-aidan läpi, kuten lapsena pyörällä.

Kalle: Varhaisin on se, kun Piko heitti minut järveen, että oppisin uimaan. Pirkko-Liisa: Kun oma poikani Kalle syntyi, iso-Kalle (silloin 16 vuotta) askarteli vaunuihin varoituskolmion ja lähti ulkoiluttamaan vauvaa.

Pirkko-Liisa: On asioita, joissa Kalle ei osaa tehdä päätöksiä vaan vetkuttamalla vetkuttaa. Hän ei suostu muuttamaan tai korjauttamaan syntymäkotiamme. Vintissä ja kellarissa on yhä kaikki, mitä isä ja äiti ovat tuoneet. Perikuntaa käy sääliksi. Kalle: Kun Pikolla on vahva visio jostakin, hän toistaa sitä niin kauan, kunnes joku sen toteuttaa. Olen oppinut arvostamaan Pikon miestä, kun hän selviää siitä kaikesta.

Kalle: Että elämä menisi normaaleja latuja eikä tapahtuisi mitään ikävää. Pirkko-Liisa: Kun Kalle joskus jää eläkkeelle, toivon, että hänen intohimonsa säilyy.