Kotivinkki

Iän myötä outouksia tulee lisää niin ihmisiin kuin esineisiinkin, kirjoittaa Sanna Stellan – ”Rakkautta on, että hyväksyy outoudet”

Iän myötä outouksia tulee lisää niin ihmisiin kuin esineisiinkin, kirjoittaa Sanna Stellan – ”Rakkautta on, että hyväksyy outoudet”
Rakkaus vanhaan tarttui Kotivinkin kolumnistiin Sanna Stellaniin jo lapsena. Nyt hän vaalii perheensä talovanhusta, joka on kallellaan kaakkoon ja jonka repsottavat ovet toivottavat tervetulleiksi.
Julkaistu: 16.3.2022

Sain tartunnan jo lapsena: ostin kotikylän huutokaupasta kaksi vanhaa, huonokuntoista nojatuolia. Muistan vieläkin onnentunteen – ja äitini kauhistuneen ilmeen, kun hän näki, mitä kirppupesiä raahasin kotiin.

Rakastuin vanhaan jo silloin. Olen elämäni aikana yrittänyt asua upouudessa kodissa, mutta olen huomannut, että toimivat ovenkahvat ja ongelmattomat kodinkoneet eivät ole minun juttuni. Ovenkarmit, joissa ei näy törmäily­jälkiä, hermostuttavat.

Perhe tietenkin altistuu taudilleni. Lapset muistelevat kauhulla sitäkin matkaa, kun kotiin palattiin niin, että keskimmäisen turva­vyöpaikan vei jättimäinen päre­kori. Mies urhoollisesti tiskaa käsin astiat, jotka on tehty aikana ennen astianpesukoneita. Minä muka siivoilen jauhokaappia hänen takanaan, vaikka oikeasti väijyn, että vatien kyyti on hellää.

Minä muka siivoilen jauhokaappia hänen takanaan, vaikka oikeasti väijyn, että vatien kyyti on hellää.

Rakastan vanhaa taloamme. Ovia, jotka hiipivät auki milloin mistäkin syystä. Milloin talo on kallellaan kaakkoon, ja ovet toivottavat kaikki tervetulleiksi. Tai yhtäkkiä toisena päivänä talo nojaa toiseen suuntaan ja ovi pysyy visusti kiinni. Ikään kuin huone sanoisi: ”Haluan nyt olla yksin.” Suurta viisautta osata vaatia omaa aikaa.

Olen myös erikoistunut oikutteleviin säilytysratkaisuihin: laatikoihin, jotka jumittavat, ja kaappeihin, joihin ei mahdu normaaleja henkareita, joten vaatteet asetellaan vinottain. Myös vanhat lukot, jotka mielivaltaisesti kieltäytyvät toimivasta, ovat suosikkejani. Ne pakottavat nöyrtymään ja luopumaan kontrollista.

Vihdoin olen tullut siihen ikään, että laadukkaalla tyynyllä on merkitystä, kotiseutuhistoria kiinnostaa ja vähän sinne päin usein riittää.

Oma väki osaa talon ja sen tavaroiden, mutta myös asukkaiden ominaispiirteet. Ulko-oven saa auki, kun kääntää avainta samaan aikaan kun tönäisee napakasti kahvan alta. Uunin kello on aina talviajassa, kun taas seinäkello jätättää noin kolme minuuttia. Pesukone lähtee käyntiin vain, kun samaan aikaan käynnistysnapin kanssa työntää kannen vasenta ylälaitaa sisäänpäin.

Rakkautta on se, että hyväksyy outoudet. Iän myötä niitä tulee lisää niin ihmisiin kuin esineisiinkin.

Olen itsekin aina halunnut olla vanha, tai oikeammin ettei tarvitsisi olla nuori. Kun muut klubbailivat ja ottivat tatuointeja, minä odottelin, että vanhenisin. Vihdoin olen tullut siihen ikään, että laadukkaalla tyynyllä on merkitystä, kotiseutuhistoria kiinnostaa, eikä kukaan kovin paljon vinoile jatsin kuuntelusta. Vähän sinne päin riittää aika usein.

Uunikin on nyt vähän kolhiintuneempi, mutta niin elämässä tuppaa käymään.

Kotiimme pystytettiin vanha, purkutalosta pelastettu kakluuni. Kakluunimuurarit levittivät pölyiset kakluunilaatat lattialle numeroidussa järjestyksessä. Jari, kakluuninpystyttäjä jo neljännessä polvessa, asetteli röpelöisen reunan toisen rosoista vasten hyvin tarkasti, henkeä pidätellen. Sitä taitoa ja välittämistä oli maagista seurata. Toisensa hukanneet laatat saatettiin taas yhteen, ja yhdessä niistä tuli jotain valtavan hienoa: vanha käpyuuni. Kuolemantuomion saanut kaunotar nousi olohuoneemme sydämeksi.

Vähän kolhiintuneempi uunikin on nyt, mutta niin elämässä tuppaa käymään. Oman jälkensä kakluunin tarinaan antoi kuopuksemme, joka kurvaili pikku­autoillaan lattialla makaavien laattojen päällä. ­Mitä kauemmin laatat odottivat vuoroaan, sitä enemmän jäbä livahti naarmuttamaan lasitetta. Myös utelias kissamme kiipeili vastakiinnitettyjen kaakelien päällä ja onnistui pudottamaan yhden säpäleiksi lattialle.

Ensin ärsytti hulluna. Sitten ajattelin: Kun pikkupoika on aikuinen, seisoo kakluuni yhä paikoillaan. Jokainen kolhu muistuttaa valloittavasta pojasta, joka oli intohimoinen automies.

Sanna Stellan oppi kodistaan viimeksi sen, että kun palovaroitin alkaa piipittää tyhjää patteria yöllä, neljän metrin huonekorkeus on huono asia.

1 kommentti