Kotivinkki

Sanna Stellan oivalsi, miksi kasvien hoitaminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan – ”Jukkapalmuni on seissyt vuosia runko suorana rinnallani”

Sanna Stellan oivalsi, miksi kasvien hoitaminen on nyt tärkeämpää kuin koskaan – ”Jukkapalmuni on seissyt vuosia runko suorana rinnallani”
Pihatien satavuotias kuusiaita ja kodista toiseen mukanani muuttaneet huonekasvit ovat minulle korvaamattomia, Kotivinkin kolumnisti Sanna Stellan kirjoittaa.
Julkaistu: 25.5.2022

Yhtenä yönä valvoin tuntitolkulla. Uutiskuvat vyöryivät ajatuksiini ja huitoivat toivon rippeet mennessään. Kuvat kotinsa jättäneistä ihmisistä nyssäköineen repivät sydäntäni. Hätä tuntui käsinkosketeltavalta. Piehtaroin kauhukuvissa läpi yön ja inventoin asioita tärkeys­järjestykseen.

Olen pyyhkinyt pölyä niiden lehdiltä monissa eri osoitteissa ja samalla putsannut ajatuksiani.

Ajatus kodin jättämisestä on karmea. Tavaroita saa aina lisää, mutta heräsin pohtimaan, miten ainutlaatuisia puut, pensaat ja kukat ovat.

Sellaisia ovat esimerkiksi pihatiemme yli satavuotias kuusiaita sekä huonekasvini, joista toiset ovat matkanneet kanssani jo vuosia. Olen pyyhkinyt pölyä niiden lehdiltä monissa eri osoitteissa ja samalla putsannut ajatuksiani. Jukkapalmuni on seissyt runko suorana rinnallani makuuhuoneen nurkassa vaatimatta muuta kuin tipan vettä ja pienen silityksen silloin tällöin.

En voisi jättää taakseni edes kastanjasutipuuta, joka loukkaantuu mistä milloinkin ja pudottelee lehtensä dramaattisen huomiohakuisesti. Karismaattinen araliani on röyhkeän tilaavievä, ja juuri siksi niin rakas.

Kasvi on kuin hiljainen täti, joka istuu sukujuhlissa nurkassa pitsibolerossaan ja toivoo, että kukaan ei huomaisi.

En edes pidä kaikista viherkasveistani, mutta kuljetan niitä silti mukanani. Eräänkin ruman rimpulan sain ystävältä syntymäpäivälahjaksi vitsinä – hän ajatteli, että heittäisin sen heti pois.

Mutta istutin kasvin kunnon ruukkuun ja puhelin sille mukavia aina silloin tällöin, ja sieltä se ponnisti omaksi itsekseen. Kukaan ei muista sen nimeä, karaktääriä sillä ei ole nimeksikään, eikä sen olemus ole millään tavalla ympäristöään ylentävä. Se on joka suuntaan levällään ohuine naulasmaisine lehtineen. Se on kuin hiljainen täti, joka istuu sukujuhlissa nurkassa pitsibolerossaan ja toivoo, että kukaan ei huomaisi.

Kun vaihdoin sen isompaan ruukkuun vihdoin lähes vuosikymmenen jälkeen, sain tietää, että kasvin juuret olivat piikikkäitä, kovia juurakkosolmuja. Kaikki se mitä kasvi ei uskaltanut olla ulospäin, oli pakkautunut kivuliaksi mytyiksi mullan alle piiloon. Jotenkin niin inhimillistä. En voisi tuotakaan kasvia jättää taakseni.

Masennuin tiedosta, etten tällä kasvuvyöhykkeellä onnistu kasvattamaan ihmeköynnöksestä puumaista porttia sala­peräiseen yrttitarhaan.

Olemme asuneet kansakoulussamme vasta viime syksystä, joten puutarha on osaltamme korkkaamaton. Syksyllä istutin muutaman alennuslaarista nappaamani marjapensaan, mutta muuten villiintyneen puutarhan kesyttäminen on vielä edessä.

Koko talven katselin lumikinosten peittämää pihaa ja suunnittelin. Yritin kuvitella pihan aurinkoiset ja varjoisat paikat ja haaveilin kateviljelystä. Luin puutarha­lehtiä ja masennuin tiedosta, että rytmikkäiden perennapenkkien kasvamiseen menee vuosia enkä tällä kasvuvyöhykkeellä onnistu kasvattamaan ihmeköynnöksestä puumaista porttia sala­peräiseen yrttitarhaan.

Tietenkin haaveilen myös kanoista ja lampaista, eikä laamakaan ole poissuljettu, mutta ihan vielä en uskalla ryhtyä olgatemoseksi.

Kun pelko muuttuneesta maailmantilanteesta vyöryi päälleni kevättalvella, ajattelin hetken, että on turhaa istuttaa mitään uuteen puutarhaani. Pian olin kuitenkin täysin varma, että juuri nyt on tärkeämpää kuin koskaan hoitaa puutarhaa.

Pelolle ja varsinkin pelottelulle ei saa antaa valtaa. Martti Lutherin sanoin: ”Vaikka tietäisin että maailma tuhoutuu huomenna, tänään istuttaisin omenapuun.”

Sanna Stellan on näyttelijä, jonka mieluisin kotiaskare on pölyjen pyyhkiminen huonekasveista.

1 kommentti