Kun soitan yhdelle parhaimmista ystävistäni, hän on lähes poikkeuksetta pirtelöllä kahvilassa. Pirtelöön, tai oikeammin smoothieen kulminoituu elämämme erilaisuus. Ystäväni on lapseton sinkku, minä en. Ystäväni laittaa harvoin ruokaa, minä vähintään kolme ateriaa päivässä. Ystäväni nauttii tarkkaan valittuja suupaloja säännöllisin väliajoin, joko omassa rauhassaan tai hyvässä seurassa. Vihersmoothie ja chiansiemenpuuro, päällä siemenrouhetta. Kasvisruukku lisäkasviksilla. Hän ei syö vehnää eikä perunaa, koska turvotus ja kalorit. Minä vedän suuhuni mitä ehdin. Verensokerit on pidettävä tasaisina, että jaksaa kolmen lapsen kanssa.
Arki-iltaisin olen ruoka-aikaan perheen ainut aikuinen, joten armottomasti alakynnessä, kun menusta päätetään. Lasten ehdoilla pöydässä on makaronilaatikkoa, perunamuusia, lettuja. Itselleni varaan salaattiainekset, mutta päädyn rapsuttelemaan vuoasta makaronilaatikon jämät ja sitten olenkin niin täynnä, että en jaksakaan tehdä mitään itselleni.
Vauvan bataatti-porkkanamuhennoksen loppukin käy päivällisestä. Kun siihen sekoittaa munan ja lisää chiliä, saa siitä paistettua ihan kelpo kasvispihvit. Jos ehtii. Ihan hyvin se menee raejuuston kanssa sellaisenaankin.
Joku viisas on lohkaissut, että ainut ruoka jonka äiti syö lämpimänä, on jäätelö.
Joka ikinen päivä katan pöydän ja pyrin siihen, että syömme yhdessä rauhassa keskustellen. Joskus onnistuu, useimmiten ei. Juuri kun olen istunut alas, kaatuu jotain. Kastike valuu pöydän reunalta putouksena parkettiin, mustikka liiskaantuu tuoliin, housuun, sohvaan, verhoon. Olemme alkaneet vitsailla asioiden kaatumisella. Esikoinen tokaisee välittömästi, että johan tässä jo kymmenen minuuttia istuttiinkin ilman, että kukaan kaatoi mitään. Huumori auttaa kestämään.
Amerikkalaisen tutkimuksen mukaan sotkuinen keittiö lisää herkkujen syömistä. Tutkimuksessa naisia pyydettiin odottamaan erilaisissa keittiöissä. Toisessa oli tiskejä altaassa, sanomalehtiä pitkin pöytiä, paperikasoja nurkissa ja bonuksena vaativasti pirisevä puhelin (olivatko he minun keittiössäni?). Toisessa keittiössä taas oli todella siistiä. Tarjolla kummassakin oli keksejä ja porkkanoita. Ne naiset, jotka odottivat sotkun keskellä, napostelivat huomattavasti enemmän keksejä kuin ne, jotka odottivat siistissä tilassa. Sotku aiheutti tunteen siitä, että oma kontrolli on kateissa, niimpä sitä ei tarvittu syömisenkään suhteen.
Tunnistan tuon täysin. Tästä kummallisesta elämänvaiheesta pikkuvauvan ja kahden dynaamisen leikki-ikäisen kanssa on kontrolli kaukana. Koko ajan on pieni kaaos.
Löydän kyllä aikaa nautiskellakin ruoasta. Sunnuntaiaamuisin iskee himo tehdä buffetaamiainen. Teen yrttisen frittatan, jättikannun smoothieta, pannukakkuja vaahterasiirapilla, tuorepuristettua appelsiinimehua. Kaiken tämän valmistamiseen menee aikaa ja lapsille ehtii tulla nälkä. Esikoinen paahtelee ruikkaria kiukuissaan, keskimmäinen, jota kutsutaan Töppösen emännäksi omatoimisuutensa ansiosta, hösää pakastimella syömässä marjoja, vauva imee koiran puruluuta ensihätiin. Kun herkkupöytäni on valmis, ovat lapset natustelleet vatsansa täyteen ja siirtyneet rakentamaan aikakonetta aamun lehdestä.
Kaikesta tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, lapseton pirtelöystäväni syö meillä mielellään. Seura on riehakasta ja jutut lennokkaita. Kuvioon kuuluu, että lellin häntä kasvisherkuilla, ja hän puolestaan teeskentelee parhaansa mukaan olevansa huomaamatta kuivunutta möhnää tuolissaan.
Teksti on julkaistu Sanna Stellanin Kypsä kokki -kolumnissa Maku-lehdessä 2/2017
