Kun menemme mieheni kanssa ravintolaan, tapahtuu seuraava. Luemme ruokalistan, puhumme vaihtoehdoista: ”Oih, mereneläviä”, ”Vau, munakoisopaistos” tai ”Tuo riistapata näyttää herkulliselta”. Tilaan annokseni, jonka jälkeen mieheni kysyy tarjoilijalta pikkutarkan kysymyksen ruoasta. Kysymyksellä ei ole mitään väliä, eikä tarjoilijan vastauksellakaan, koska lopulta mieheni vastaa ikään kuin olisi juuri tehnyt maailman vaikeimman päätöksen: ”Otan hampurilaisen.” Jos vain hampurilainen on listalla, tämä tapahtuu aina. Joka ikinen kerta. 

Enkä ihmettele ollenkaan. Koska hampurilainen on hyvää. Valinta menee harvoin pieleen.

Tiedemiehetkin haluavat varmistaa, että tulevaisuudessa, kun liha on kortilla, voimme nauttia sämpylöiden välissä pihvin. Hollantilaisessa yliopistossa luomulehmän kantasoluista valmistettu keinoliha on vielä groteski ajatus, mutta hampurilainen on jo tähän mennessä muokkautunut niin moneksi, että keinolihapihvi on tavallaan luonteva jatkumo. 

Hampurilaisen juuret juontavat Hampuriin ja tartarin tyyliseen pihviin. Saksasta tulleet siirtolaiset toivat ruokalajin mukanaan Amerikkaan. Alun perin se oli rikkaiden herkkua, koska siinä käytettiin vain parasta lihaa. Joskus 1800-luvun lopussa joku keksi paistaa pihvin ja laittaa sen kahden leipäpalan väliin. 

Koko Amerikan herkku hampurilaisesta tuli, kun muuan hampurilaisravintola alkoi tehtailla purilaisia liukuhihnalla, tehden hampurilaisesta paitsi tehokkuuden symbolin, myös maailmanlaajuisen ilmiön. Nyt Big Mac Indexillä voi mitata rahan arvoa kussakin maassa. Se, paljonko Big Mac maksaa, antaa kuvan maan hintatasosta. Omasta mielestäni Big Mac on parhaimmillaan taloustieteilijöiden laskelmissa, suuhunsa sitä ei kannata laittaa.

Pikaruokaketjujen varjoissa elää kiinnostava hampurilaiskulttuuri. Japanissa burgerissa on soijaa, Meksikossa tulinen kastike, Suomessa pihvi voidaan tarjota ruisleivän välissä.

Intiassa söin kasvishampurilaisen, joka oli niin herkullinen, että muutin matkasuunnitelmiani sen takia. Jäin kaupunkiin ylimääräiseksi yöksi, jotta voisin käydä syömässä kikherneistä ja vihanneksista tehdyn mausteisen hampurilaisen vielä kerran. Ja juoda sen kaveriksi suositellun sitruunateen. Täydellinen kombo. Kaupungin nimen olen unohtanut, mutta pienen kahvilaravintolan tunnelman ja kasvispurilaisen muistan heti. 

Hamppis, purilainen, burgeri. Mukavasti tuttu, mutta silti tekijästä riippuen ihan omansa. Ei ole oikeaa eikä väärää hampurilaista. On vain tulkintoja, sovituksia. Kukaan ei voi tulla aukomaan leipäläpeään, että sun hampurilainen on huono. Jos haluan omani väliin Portobello-sienen ja avokadoa, niin se on juuri hyvä. Itse vierastan hampurilaista, jossa ei ole sämpylää, mutta kukin nauttikoon tyylillään. Eläköön suvaitsevaisuus, hampurilaisten moninaisuus!

Rakkauteni hampurilaisiin voi jäljittää ensimmäiseen työpaikkaani, Orvokin Grillille. Pieni grillivaunu pienen kylän pienen seurantalon kyljessä. Monenlaisia hampurilaisia olen sen jälkeen syönyt, mutta yhä edelleen suomalainen grilli on parhaimmillaan elämys. Rapsakka pariloitu sämpylä, ei liian dominoiva pihvi, vaan vaatimaton, kuten suomalainen vain osaa olla, kiltisti osa kokonaisuutta. Välissä paistettu kananmuna, ketsuppia, kurkkusalaattia ja pilkottua sipulia. Pikkupurkki kylmää maitoa. Nautitaan autossa grillin parkkipaikalla ohikulkevaa kevyenliikenteenväylää ja roskapönttöjä katsellen, hiljaisuuden vallitessa.

 Teksti on julkaistu Sanna Stellanin Kypsä kokki -kolumnissa Maku-lehden numerossa 1/17.