Sekunti aikaa miettiä: Mikä on lempiruokasi?
Suuri osa kiljaisee, että pitsa. Niidenkin mielessä se käy, jotka sanovat ääneen jotakin sellaista kuin hyvä pihvi tai raikas mansikka- vuohenjuustosalaatti.
Pitsa on herkkujen ykkönen. Se kelpaa perhepäivälliselle, krapularuoaksi ja arjen hätäpalaksi. Se yhdistää kaikki sosiaaliluokat, street foodin ja gourmet’n.
– Pitsa on helposti lähestyttävä, melko edullinen ja loputtomasti muunneltavissa. Sen suosio piilee nimenomaan sen nerokkaassa yksinkertaisuudessa, sanoo ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä Helsingin yliopistosta.
Tavallaan on outoa, että pitsa kelpaa meille myös kaupan valmisversiona. On ihan ok odottaa koti-iltaa, jolloin saa olla kerrankin yksin ja syödä ”vain” pakastepitsan. Kotona tehty pitsa, jossa taikina ja tomaattikastikekin tehdään alusta asti, on tavallaan eri juttu. Parempaa, mutta kuuluu eri tilanteeseen.
Itse tehty on luksusta, kaupan versio on pieni pahe.
– Se, miltä ruoka tuntuu ja maistuu, on hyvin paljon kiinni tilanteesta. Kun ihmiset kuvaavat ateriakokemuksia, usein niihin liittyy tarinoita muustakin kuin ruoasta. Tarvitsemme ruoan tueksi mukavan tilanteen, joka liittyy useimmiten sosiaalisuuteen, sanoo Mäkelä.
Tai sitten juurikin yksinäisyyteen. Perheenisälle hiljainen hetki kotona on luksusta, johon pakastepitsa on sopivan juhlavaa ja samaan aikaan arkista.
Ja kun pitsoista puhutaan, monen mielestä ei ole Dr. Oetkerin mozzarellapitsan voittanutta. Kävimme katsomassa, miten yksi maailman suosituimmista pakastepitsoista syntyy.
DR. OETKERIN TUOTEKEHITYKSESSÄ Saksan Bielefeldissä saatiin loistoajatus: tehdään pitsa, joka maistuu hampurilaiselta! Ladotaan sen päälle burgereista tuttuja makuja ja tehdään pohjasta paksu ja pehmeä.
Yök, sanoivat ihmiset kuluttajatestissä. Jos haluamme hampurilaisen makua, ostamme sitä Mäkkäriltä.
Dr. Oetkerin pakasteosastosta vastaavaa Udo Spiegeliä tilanne jo naurattaa. Onneksi homma keksittiin kiepauttaa toisin päin. Nyt pakastealtaasta saa pitsaburgeria, joka näyttää ja tuntuu hampurilaiselta mutta maistuu pitsalta.
– Ideoita meillä on tukuttain. Vaikeampaa on miettiä, mitkä niistä myisivät, Spiegel sanoo.
Äkkiseltään ajattelisi, että pitsan teko jos mikä on helppoa. Kaikkihan tykkäävät pitsasta!
Niin tykkäävätkin, mutta juuri siksi maun kanssa pitää olla tarkkana. Pitsansyöjille ei kelpaa mikä tahansa.
Dr. Oetkerilla tuotteita mainostetaan lauseella ”laatu on paras resepti.” Kierros Dr. Oetkerin eri toimipisteissä osoittaa, mikä ihmismäärä tarkkailee juurikin esimerkiksi pakastepitsojen laatua. Jokainen tehtaaseen tuleva salamipötkö ja juustokimpale menee syynin läpi. Erillisessä tutkimusrakennuksessa maistatetaan pitsaa ja vanukkaita kymmenille tavallisille ihmisille. Testikeittiössä paistetaan pitsoja 50 erilaisessa uunissa, jotta lopputulos olisi hyvä jokaisessa kodissa.
Kun näemme pitsapaketin ja sen kyljessä lupauksen tietystä mausta, päässämme herää heti mielikuva. Kinkku on kinkkua, mozzarella jotain muuta. Haluamme pitsamme juuri niin yksinkertaisena kuin se on ajateltukin. Uudet mausteet ja makuyhdistelmät eivät nappaa.
– Hyvän pitsan salaisuus on valmistuksessa, ei sen reseptissä, joka on hyvin perinteinen, sanoo Udo Spiegel.
Jos aikoo tehdä hyvin jotakin niin yksinkertaista kuin tomaattikastikkeella ja juustolla kuorrutetun vehnälituskan, hommaa on harjoiteltava.
NYKYPITSAN JUURET, sellaisena kuin me sen käsitämme, ovat Etelä-Italiassa ja etenkin 1700-luvun Napolissa. Etelä oli hyvin köyhää aluetta, joten käy järkeen, että tomaatin ja leivän yhdistelmä kävi kaupaksi. Pitsalla täyttivät vatsansa varsinkin kalastajat ja sotilaat. Paksu viipale ei maksanut paljoa, ja monien mielestä tämä onkin pitsan suosion leviämisen suurimpia syitä.
Vaikka pitsa on syntyjään italialainen, sen kansainvälistymisestä saa kiittää amerikkalaisia. Lännen mahdin ansiosta esimerkiksi juomme pitsan kanssa olutta, ja suurimmat ravintolaketjut tulevat Yhdysvalloista.
Suomeen pitsa rantautui 1960-luvulla. Adriano Vinciguerra perusti ensimmäisen pizzerian Lappeenrantaan vuonna 1964. Ruokakulttuurin professorin Johanna Mäkelän mukaan nimenomaan pitsan yksinkertaisuus vetosi myös suomalaisiin. Edullisista pitsapaikoista tuli ravintoloita, joihin kuka tahansa saattoi mennä.
– Pitsa oli suomalaisille helposti lähestyttävää myös monipuolisen piirakkakulttuurimme takia. Se solahti hyvin ruokatapoihimme, mutta toisaalta siinä oli raikas tuulahdus maan rajojen ulkopuolelta, Mäkelä sanoo.
Pitsan brändiin kuuluu edelleen Italiassa halpuus ja yksinkertaisuus. Pizzeriat ovat paikkoja, joissa rikkaat ja köyhät, nuoret ja vanhat, jonottavat rinta rinnan.
– Pitsa ei sulje ketään pois. Kaikki tykkäävät siitä, koska voit vaihtaa kaiken muun paitsi pohjan. On kerta kaikkiaan outoa, jos joku ei syö pitsaa.
– Silloin ajatellaan, että ihminen on jotenkin omituinen ja valintaan liittyy jokin kannanotto, Mäkelä miettii.
UUNIN LUUKKU avautuu, ja huoneeseen leviää huumaava pitsantuoksu. Veva Aelkevin työ on ehkä makeinta ikinä: Hän on maistellut varmaan eniten pitsoja koko Euroopassa, sillä Aelkev työskentelee Dr. Oetkerin tutkimus- ja kehitysosastolla laadunvalvojana. Hän maistelee eri tehtailta tulevia pitsoja ja varmistaa, että maku on sama. Työvuosia on kertynyt yrityksessä jo 27.
– Pidän pitsasta, mutta sen syöminen täällä riittää. Kotona en enää siihen koske, hän sanoo nauraen.
Aelkev maistelee noin 30 pitsapalaa päivässä – ei siis kokonaisia pitsoja vaan pieniä osia niistä. Hän tarkkailee maun lisäksi pitsojen hajua ja sitä, millainen ääni pitsaa leikatessa syntyy. Palojen välissä hän huikkaa vettä tai maitoa, ja myös rooibos-tee neutralisoi makuja hyvin.
Todelliset pitsataiturit tietävät, että vaikka ruokalajin yhdistelmä on yksinkertainen, sen jokaiseen osaan täytyy paneutua sitäkin suuremmalla hartaudella. Taikinan ja tomaattikastikkeen pitää olla juuri eikä melkein.
Dr. Oetkerillakin pitsan teko on kaikkea muuta kuin sattumaa. Esimerkiksi pitsojen salami on maistatettu 25 000 kertaa, jotta siitä on saatu juuri oikean makuinen.
Suosittu pakastepitsa sai alkunsa leivinjauheesta vuonna 1891. Apteekkari August Oetker kehitteli puotinsa takahuoneessa leivinjauheen, jolla jokainen kotileipuri saisi aina kakkunsa onnistumaan. Hän pakkasi sen ensimmäisenä pieniin paperipusseihin, joissa oli juuri oikea määrä leivinjauhetta yhdelle paunalle jauhoja. Pikkuhiljaa toiminta laajeni muihinkin tuotteisiin, ja Oetker rakennutti yrityksen ensimmäisen tehtaan Saksan Bielefeldiin.
Nyt Dr. Oetker on Saksalle kuin Fazer Suomelle: tuttu, turvallinen, pitkiin perinteisiin nojaava. Alkuperäinen Backin-leivinjauhe on yhä myydyimpiä tuotteita, ja pitsojen lisäksi rinnalle ovat tulleet välipalat ja leivontatuotteet. Perinteinen vaniljavanukas on pysynyt samana sata vuotta.
Suomeen Dr. Oetker tuli vuonna 1997. Ruoan ostaminen pakastealtaasta oli meillä vielä tuolloin melko vähäistä, mutta yritys luotti pitsaan. Siitähän tykkäävät kaikki.
Toimitusjohtaja Pirkka Peltoniemi muistaa, miten sai puhelun Keski-Suomesta. Tästä pakastepitsasta puuttuvat täytteet, rouva ihmetteli. Selvisi, että hän oli ostanut mozzarellapitsan, joten kinkun ja makkaran puuttuminen oli tarkoituksellista.
– Ajattelin silloin, että tästä taitaa tulla pitkä tie. Mutta tänä päivänä Ristorante Mozzarella -pitsa on Suomen suosituin, Peltoniemi sanoo.
POHJA, KASTIKE, JUUSTORAASTETTA. Pitsa näyttää aina samalta, mutta kaikki muu voikin sitten vaihtua. Vaikka pitsa on maailmanlaajuinen herkku, sen resepti vaihtelee maittain, mikä näkyy myös Dr. Oetkerilla.
Vierasryhmiä Dr. Oetkerin tiloissa opastava Nicola Stickling tuntee pitsamakumme. Hän tapaa Bielefeldissä Dr. Oetkerin näyttelytilassa pitsansyöjiä ympäri maailman ja osaa kertoa, että Pohjoismaissa pitsaa syödään kärkijoukossa. Ahkerimpia syöjiä ovat norjalaiset, sillä maassa jokainen asukas syö keskimäärin viisi kiloa pitsaa vuodessa. Norjalaisten Dr. Oetker -pitsojen halkaisija on 30 senttiä, eli viisi senttiä enemmän kuin muiden maiden pitsojen.
Puolalaiset käyttivät aiemmin mausteena sienikastiketta. Kiinalaiset taas tykkäävät pitsasta tulisena ja mausteisena.
Koska monissa kiinalaiskodeissa ei ole ollenkaan uunia, Dr. Oetkerin pakastepitsoista on kehitetty maan markkinoille mikrossa kypsennettävä versio.
– Ja kukaan italialainen ei myönnä syövänsä pakastepitsaa
– mutta silti ne häviävät italialaisista kaupoista yhtä lailla, Stickling naurahtaa.
Suomen Dr. Oetkerin Pirkka Peltoniemi kertoo, että suomalaiset haluavat pitsansa ohutpohjaisena. Tölkkisienet ovat tuoreita suositumpia, ja toisin kuin monessa muussa maassa, kinkku ei houkuttele. Sen sijaan suosimme salami- ja mozzarellapitsoja.
Ja ananas. Italialaisten mielestä vain typerys voi kuvitella laittavansa ananasta pitsan täytteeksi.
Trendit heilauttavat pitsamarkkinoita melko vähän. Nyt on muotia kohdella pitsaa gourmet’na – omistaa sille tunteja, leipoa sitä huolella ja valita raaka-aineet tarkasti.
Mutta kun mieli tekee pitsaa, valitsemme yleensä sen saman ja turvallisen. Pitsaa ei parane liikaa muutella, mikä luo haasteensa Dr. Oetkerin tuotekehittelylle. Maailmanlaajuisesti suosituin pitsa on Ristorante Salami, ja vaikka kuluttaja valitsee sen tuttuna makuyhdistelmänä, Spiegel paljastaa, että resepti on vaihtunut ainakin 20 kertaan. Suolan määrää on vähennetty terveysmääräysten takia, mutta niin pienin askelin, että kuluttajat tottuvat makuun. Mozzarella on vaihtunut laktoosittomaksi ja mausteita on vaihdeltu.
Uusia herkkujakin ilmestyy: ilmakuivattu kinkku ja pinaatti ovat lähivuosien uusia tuttavuuksia. Saksassa kauppoihin ovat juuri päätyneet kasvispitsat, jotka jäljittelevät lihaisia esikuviaan. Siis ikään kuin bolognesea ja kanaa mutta kasviperäisistä raaka-aineista. Dr. Oetkerilla on kokeiltu myös luomutuotteita, mutta ne eivät olleet menestys. Periaatteet unohtuvat pakastealtaalla.
– Ihmisten sanat ja teot ovat kaksi eri asiaa, sanoo Udo Spiegel.
Pitsa saa olla sellainen kuin se on. Mitään siihen lisäämättä tai mitään siinä muuttamatta.
